Vaikuttajien vauvauutiset: Nousiko minulle vauvakuume?

Täällä on viime aikoina saatu nauttia vauvauutisista. Onnittelut myös minulta! Myönnän että vastasyntyneen näkeminen herättää minussakin omanlaiset tunteensa. Yleensä huoman kelaavani aikaa reilu vuoden taaksepäin. Huhtikuun lopulla 2022 sain ensimmäisen kerran syliini 52 cm pitkän, lämpimän ja vähän vikisevän tyypin. Se oli Juniori. Minun oma lapseni, ensimmäinen. Hetki oli hämmentävä. Olin väsynyt 10 päivää yliajalle menneestä raskaudesta, muutamaa kokoa liian suuren vatsan raahaamisesta ja reilu 20 tuntia kestäneestä projektista nimeltä synnytys. Viimeinkin hän oli siinä. Vaikka tapitimme toisiamme ihmeisämme, kyllä me toisemme tunnistimme välittömästi. Tuon hetken muistelu tahtoo vieläkin saada roskan silmään. -Ja se nousee mieleen näitä vauvauutisia katsellessa. Hetkinen… meinaako vauvakuume iskeä?

Vauva-ajan ihanuus ja haasteet

Vauvat ovat erilaisia, samoin vanhemmat. Näin ollen myös kokemukset ovat erilaisia. Vaikka hoidin vauvaa lähinnä yksin, muistot ovat positiivisia. Toki joskus (tai usein?) väsytti ja joskus turhautti kun emme millään päässeet Juniorin kanssa yhteisymmärrykseen esimerkiksi omassa sängyssä nukkumisesta. Tai siitä että ylipäänsä esimerkiksi yöllä ideana olisi nukkua hieman enemmän. No, vauvan nukkumisen suhteen pääsin todella helpolla. Jotain vatsanpuruja Juniorilla oli, mutta ei koskaan koliikkia. Juniori oli leppoisa, ilmeikäs, maito maistui 24/7 ja ajan kanssa tuosta vakavasta kurttuotsaisessa nyytistä kasvoi todellinen hymypoika.

Itse asiassa vauva-aika oli lähes petollisen ihanaa ja yksinkertaista. Ensimmäisten kuukausien aikana Juniori käytännössä asui rinnalla. Saadessani hoitoapua minun oli parempi pysytellä etäällä, sillä tämä lapsi todellakin taisi haistaa maidon. Kun aivan äänettömästi eikä Juniori todellakaan voinut nähdä minua, heti tuli tutut ”maitorepliikit” eli ”hö-hö-hö”. Vähitellen repliikki vaihtui muotoon ”hmph-hmph-hmph”. Rytmi ja sävy pysyivät ennallaan. Anteeksi vain taaperoimetyksen vastustajat, mutta mielestäni on aika hellyyttävää kuin reipas taapero jolta irtoaa muutamia sanoja/hokemia, tekee edelleen samaa ääntä. Ne ovat hetkiä kun tarve päästä rinnalle on suuri.

En tiedä johtuiko ilmiö yksinolosta vai persoonastani, mutta taisin olla vauvakuplassa keskimääräistä pidempään. En osannut kaivata omaa aikaa. Hyvä on, myönnän että jäällä oli oikeasti kiva käydä kerran viikossa. Mutta muuten pidin siitä tasaisesta elämästä. Voin myö rehellisesti myöntää, että olisi hienoa saada kokea vauvakupla uudelleen. Toisaalta nyt taaperoikäinen Juniori on edellen yhtä ihana. Hän on leppoisa, hyväntuulinen, tuleva imitaattori tai mikä lie ääniefektien tuottaja ja utelias. Jos hieman palautetta voin antaa, siivoustaidoissa emme ole löytäneet yhteisymmärrystä.

Kasvu ja kehitys

Kun vauva syntyi, kasvu ja kehitys oli nopeaa. Toisaalta jotenkin sitä huomasi aivan pienetkin asiat. Esimerkiksi se oli merkittävää, kun vauva alkoi katseellaan seurata liikkuvia asioita, tavoitella kädellään leluja, läytää uusia asentoa, harjoitella kääntymistä, nauraa jne. Myös ajan laskeminen oli tarkkaa. Vauvan ikää laskettiin aluksi tunneissa, sitten päivissä, sitten viikoissa, kuukausissa jne. Kun vuosi tuli täyteen, sanon usein ”täytti huhtikuun lopulla vuoden”. Kuukausia en enää muista lisätä viikoista ja päivistä puhumattakaan.

Kun vauva kasvaa ja kehittyy, ensimmäisena vuotena näyttää tapahtuvan paljon. Haasteita tulee sitä mukaa, kun lapsi oppii enemmän ja oppii ilmaisemaan itseään. Toisaalta vuorovaikutuksen ja erilaisten leikkien kehittyminen jotain aivan mahtavaa. En edes tiedä monetko naurut tuli erilaisten piiloleikkien ansiosta. Juniori siitäkn helppo tapaus, että uudet taidot eivät liioin vaikuttaneet nukkumiseen. Toki mönkimisen oppiminen hidasti nukahtamista, sillä tilassa sängyssä oli mahdollisuus päättää itse missä kohtaa uni tulee.

Nyt kun vertaan tätä aikaa vauva-aikaan, täytyy myöntää että olisin ollut pulassa jos syliini olisi lykätty se Juniori mikä kanssani nyt on. Tässä mielessä ymmärrän erityisesti aikuisia, joilla itsellään ei ole lapsia ja aloittavat parisuhteen sellaisen kanssa jolla lapsia on. Itse kuulun heihin, jotka jollain tasolla jopa vierastavat lapsia. Pidän lapsista iästä riippumatta aina pikkuvaivoista teineihin. Jokaisessa ikäkaudessa on oma viehätyksensä. Mutta minulla ei koskaan ollut esimerkiksi luontaista tarvetta leperrellä tai lässyttää nähdessäni vauvoja. -Eikä itse asiassa edes ottaa syliin. Luontevampaa oli antaa (liikkumistaitoisen) lapsen itse tulla luokseni. Pienempien lasten hoitamiseen perehdyin vasta oman lapsen kanssa. Että tällaiset äiti-geenit..

Toiveena toinen lapsi?

Kyllähän tämä käy mielessä erityisesti vauvauutisia lukiessa. Mieleen todellakin nousevat muistot nyytistä joka ei vielä osaa edes päätään kannatella. Pidin siitä ajasta. Se oli niin.. ihanaa ja toisaalta yksinkertaista. Sinä aikana vauvaa todellakin hoidetaan, rakennetaan kiintymyssuhdetta, vuorovaikutusta jne. Toisaalta näin äidin näkökulmasta siihen liittyi paljon hetkiä joina saattoi pysähtyä. Kun vauva nukahtaa vatsa täynnä maitoa, siinä omakin mieli sai levätä. Toisaalta minusta on ihanaa seurata miten Juniori kasvaa, kehittyy ja oppii uutta. Samalla kehittyvät meidän yhteiset ”juttumme”.

Samaan aikaan on asioita jotka saavat miettimään tarkemmin asiaa. En tiedä jaksaisinko hoitaa yksin kahta lasta, etenkin kun kaksi pikkuista tarvitsisivat minua saman aikaan yhtä paljon. Lisäksi ennen vauvan syntymää on se +/- 9 kuukautta, johon voi liittyä esimerkiksi voimakasta pahoinvointia, kyvyttömyyttä pysyä hereillä, supistuksia, liitoskipuja ja jossain vaiheessa epäkäytännöllisen suuri vatsa. Ajatus näistä kaikesta herättää pienoista epävarmuutta.

Jos joku ihmettelee sanaa ”yksin”, se on tila johon olen Junioria odottaessa ja hoitaessa tottunut. Vaikka päätyisin jälleen parisuhteeseen, veisi aikaa opetella luottamaan siihen etten joudu olemaan yksin. Toisaalta kumppani luonnollisesti olisi osan ajasta töissä, jolloin yksinolo olisi ainakin osapäiväistä. Kokonaisuudessaan olen erittäin skeptinen riittäisivätkö kykyni arjen pyörittämiseen yksin erityisesti jos kroppani ei ole raskausaikana ja synnytyksestä palautuessa yhteistyökykyinen.

Juniori saa vielä olla ainoa ”vauvani”

Vaikka Juniori tosiaan on reipas taapero, hän tykkää välillä olla ”vauva”. -Ja mielestäni yksivuotiaskin onkin vielä osittain vauva. En tiedä onko jääkö Juniori ainoaksi lapsekseni, mutta toistaiseksi hän saa sitä olla. Niin kauan kun hänellä on tarve olla välillä vauva, se hänelle suotakoon. Taaperoaika on lyhyt, ja vaikka lapsi olisi miten reipas ja itsenäinen, hän tarvitsee vielä vanhemman syliä. Siksi haluan antaa Juniorille mahdollisuuden olla vielä ainoa ”vauvani”.

Olen toki tietoinen iästäni. Täytän marraskuussa 38 vuotta, eli hedelmälliset vuodet alkavat olla loppusuoralla. Hop hop, äkkiä munasoluja talteen! Itsellinen vanhemmuus on kieltämättä käynyt mielessäni, mutta minulla on epävarma olo voimavaroistani. En tiedä tulemmeko koskaan elämään perhe-elämää johon kuuluu enemmän kuin yksi aikuinen saman katon alle. Tästä voinee päätellä ettei haku ole päällä vieläkään. Olen itse sen verran harkitsevainen ja pedantti (mitä en ollut nuorena), että haluan edetä niin suurissa muutoksissa maltillisesti jo ihan lapsenkin edun vuoksi. On ihana kuulla äkkirakastumisista joissa nopeat liikkeet näyttävät tuovan pysyvän lopputuloksen. Oma rohkeuteni ei vain riitä sellaiseen.

Tässä lähitulevaisuudessa keskityn siis ”vauvani” kanssa taistelemaan itseni työelämän ja opintojen pariin. Toisen akateeminen ura alkaa varhaiskasvatuksesta kun mahdollisuus siihen tulee. Jos elämä heittää jotain muuta eteen, olen valmis antamaan sille mahdollisuuden. -Mutta erittäin verkkaiseen tahtiin ja tarkalla seulalla. Ei sillä että itse olisin täydellinen. Mutta olen äiti ja prioriteettini sen mukaiset.