Myönnetään: sorrun helposti prokrastinaatioon

Kieltämättä hieno sana itse ilmiölle, mistä olen saanut noottia auktoriteeteilta siitä asti kun edes vähän itsenäinen toiminta astui osaksi elämää. Alle kouluikäisenä en kai ihan suoranaisesti vitkutellut hoitopaikkaan lähtiessä. Olin nukuksissa. Niin hyvin kuin itseni tunnen, varmasti tuota paljon puhuttua vitkuttelua oli ainakin kolmen ikävuoden jälkeen, mutta ehkä aika on kullannut muistot. Kouluajoilta muistan jo selkeästi miten ruisleivän syöminen tapahtui kuin hidastetusta filmistä ja ajatukset karkasivat muualle. Kello ei vain pysähtynyt. Koulussakaan työskentelyn aloittamien ei tainnut alkaa sillä sekunnilla kun ohjeet oli annettu.

Joskus viidennen tai kuudennen luokan kohdalla motivoiduin koulukäynnissäni niin, että aloin jopa yrittämään. Samalla myös työskentelyn aloittaminen muuttui reaaliaikaa vastaavammaksi. Lukiossa apuna ei toiminut suoranaisesti motivaatio opiskeluun, vaan motivaatio vähentää työmäärää. Näin ollen tunnin aikana kannatti tehdä niin paljon kuin oli mahdollista. Entäpä aikuisiällä? Heti alkuun voin tunnustaa: että tuo nk. prokrastinaatio on päivittäinen ilmiö. Saan todellakin komentaa itseni aloittamaan asiat.

Korkeakouluopiskelu: Koukuttavat pelit

Lopetin tietokonepelit yms. joskus yläasteiässä. Viimeisin peli oli Rayman sekä Supernintendon pelit. Innostus ei jostan syystä kantanut tästä pidemmälle. Älypeleihin sen sijaan koukutuin amk-aikoina. Silloin muiden opiskelijoiden ja parin kollegan avustuksella perehdyin esimerkiksi Mahjongiin mistä pitäisin edelleenkin. Tällä hetkellä älypelit ovat kuitenkin kieltolistalla. Syy on yksinkertainen: uppoudun niihin täysin. Sama pätee esimerkiksi Älypään Aivojumpan sanapeleihin ja pasianssiin.

Erityisesti yliopistoaikoina pelasin Mahjongia aamukahvin yhteydessä. Kas kummaa, aika riensi kun oli aina aloitettava uusi peli. Joskus taas pelasin pasianssia. Yllättäen lähtö kohti yliopistoa tapahtuikin sitten ihan pienellä kiireellä ja ihan vähän viime hetkellä. Sama homma olit koneella naputeltavien tehtävien kanssa: ensin pelit, sitten hommiin. Kumpaan käytin aikaa enemmän? -Jostain syystä en halua ajatella asiaa. Mutta voin myöntää että kyse oli puhtaasti vähemmän kiinnostavan asian siirtämisestä myöhemmäksi.

Ja se älypuhelin..

Kun älypuhelin astui kuvaan ja innostuin sen tarjoamista mahdollisuuksista, opiskeluun käytettävä työskentelyaika sai jälleen kilpailijan. Ne mahdollisuuden tosin taisivat olla luokkaa Facebook, Iltasanomat ja Iltalehti. Ja myöhemmin tuli roikkuminen Messengerissa ja sitten Whatsapissa. Pari vuotta sitten ymmärsin sentään laittaa näistä ilmoitusäänet pois. Se tosin ei tänäkään päivänä estä tarvetta vilkaista onko uusia viestejä tullut. Pakko myöntää, että älypuhelin on ollut pahin työskentelyn ja kaiken muun tekemisen hidastaja. Tästä syystä yritän pitää ruutuajan tarkastelun alla. Olen kiitollinen siitä nöyryyttävästä hetkestä, kun puhelimeni maanantaisin antaa tuomionsa: Paljonkos ruudulla tuli roikuttua viime viikolla?

Puhelin siksikin petollinen, koska sitä tarvitaan usein työskentelyssä. Koen käytännön tasolla helpommaksi katsoa mahdolliset e-materiaalit puhelimesta jos kirjoitan koneella. Tämä toki on makuasia. Itse en tykkää selailla usean eri ikkunan välillä. Ihanteellisin vaihto mielestäni on edelleen konkreettinen kirja, mutta niiden osuus näyttää olevan vähenemään päin. Mutta kas kummaa: Puhelimessa on sen olennaisen asian ohessa paljon muutakin sellaista, minkä aivoni onnistuvat ylipuhumaan olennaiseksi. Voin rehellisesti myöntää, että minkä tahansa, oikeasti ajankohtaisen ja pakollisen työn alkaessa joudun laittamaan luurin pois käden ulottuvilta ja sanomaan itselleni mitkä hommat ovat seuraavaksi työn alla. Ei siis edes vilkaisua. Ole sijoittanut kotiini kellon kahteen näkyvään paikkaan, joten sekään ei kelpaa selitykseksi katsoa puhelinta.

Kun olisi muutakin tekemistä..

Nuorempana tämä oli erityisen suuri haaste. Koeviikolla tuli tarve siivota, vaikka muina aikoina se ei kiinnostanut. Oli imuroitava, järjesteltävä ja ties mitä. Nykyään tilanne on melko sama. Toisaalta näin yh-vanhempana kotitöiden saaminen alta pois alkaa oikeasti jopa kelvata edes osittaiseksi selitykseksi. Tosin onneksi kaikki on mahdollista Juniorin ollessa hereillä. Nukkuma-aika taas on pyhitetty tekemiselle mikä vaatii uppoutumista. Nuorempana ja ylipäänsä ennen lasta oli haasteellisempaa ryhtyä toimiin erityisesti opiskelu -tai työtehtävien suhteen, sillä aikaa oli käytössä rajattomammin. -Paljastetettakoon että korona-aikana tein etätöitä. Nyt kun työskentelyaika rajoittuu Juniorin päiväuniaikaan, aikaansaamiskyky on olosuhteiden pakosta hieman parempi.

Opiskelun ja esimerkiksi erilaisten käytännön asioiden (lomakkeet, viralliset sähköpostit, työhakemukset yms.) lisäksi on myös harvemmin suoritettavia kotitöitä. Työt ovat sellaisia ettei niiden suorittaminen juuri tietyllä hetkellä ole pakollista, mutta niitä olisi kuitenkin hyvä tehdä säännöllisesti. Myönnän että esimerkiksi lattion peseminen kuuluu näihin. -Ja inhokkini, eli parvekkeen lasien peseminen. Näitä on helppo siirtää ja siirtää vedoten muuhun tekemiseen. Kas, aika riensikin ja nyt on liian myähäistä. Huomenna sitten. Todennäköisesti sama ilmiö toistuu myös huomenna.

Keinoja tarttua toimeen

Keinot itsensä potkaisemiseen ahterille vaihtelevat yksilökohtaisesti. Osa keinoista sopii toiselle, toiselle taas ei. Opiskeluun tai aikoinaan etötöihin liittyvät asiat sain alkuun esimerkiksi päättämällä selkeän työskentelyajan. Tuona aikana tehdään vain työn alla olevaa asiaa ilman keskeytyksiä. Kaikki kiinnostavampi pysyy työskentelyajan verran poissa käsistä. Yleensä aika oli 20-30 minuuttia työn vaikeustasosta riippuen. Jos kyseessä on materiaaliin perehtyminen, saatan asettaa itselleni sivumäärän. Taktiikka vaihtelee tehtävän laadun ja toisaalta oman motivaation mukaan. Esimerkiksi nyt olen taas saanut eteeni inhokkini ja heikkouteni: Materiaalia jossa joudun taas lukemaan tieteellistä englantia ja tietenkin aiheesta minkä sanasto on vieras. Perehdyn tekstin päivittäin sellaisen sivumäärän verran mihin keskittymiskykyni yhteen menoon riittää. Vähitellen lisään sivumäärää.

Esseiden kohdalla koen toimivimmaksi selkeän työskentelyajan. Kun keskittyminen on täydellä teholla, saankin yllättävän paljon aikaiseksi. Loppujen lopuksi tehtävä saattaa valmistua yllättävän nopeasti. Pakko kuitenkin myöntää, että poden ajoittain turhautuneisuutta siitä, etten ole kyennyt palauttamaan keskittymiskykyäni samalle tasolle mitä se olisi esimerkiksi lukioikäisenä. Ehkä tämä on huonoa puolustelua, mutta kieltämättä ärsykkeitä ja häiriötekijöitä oli siihen aikaan vähemmän. Ylipäänsä suuri osa toiminnasta vaati pitkäjänteisyyttä ja kykyä sietää hitaampaa tahtoa. Tämä koski myös sen ajan Internetin nopeutta. Sen ajan nopea nettiyhteys saisi tänä päivänä jonkun heittämään koneen seinään.

Kirjasto: ärsykkeiden suhteen hyvä paikka työskennellä..

Muissa tehtävissä joudun käytännössä katsoen ohjeistamaan itseäni mitä teen ja missä järjestyksessä. Näin esimerkiksi puhelimen vilkuilu siirtyy hetkiin, jona ”pöytä on riittävän tyhjä” muista hommista. Lisäksi laadin iltaisin seuraavalle päivälle tehtävälistan, johon liittyvät kotityöt, opiskeluun liittyvät hommat ja muuta sellaista mitä päivän aikana haluan saada tehtyä. Listan sisältöön voi hyvin kuulua pölyjen pyyhkiminen, jokin pianolla treenattava kappale, treeniin liittyviä asioita yms. Asioiden merkitseminen ylös on selkeästi vähentänyt unohtumista tekemään jotain muuta. Toisaalta pianonsoiton kaltaisten, harrastuksenomaisten asioiden kirjoittaminen ylös auttaa myös tekemään muutakin kuin roikkumaan ruudun ääressä.

Millaisia keinoja teillä on asioiden aloittamisessa?