En halua kasvattaa lukijamääriä uhriutumalla ja keksimällä ”kohuja”

Jos rehellisiä ollaan, minulle blogini lukijamäärä ja suosio ovat yksi ja sama. Olen tietenkin tietenkin ilahtunut lukijamäärästä ja toivon että kirjoittamani aiheet antaisivat jotain lukijalleen. Toki joskus kirjoitan ilman suurempia ajatuksia ja itsekkäästi esimerkiksi omista kuulumisistani. Periaatteessa voisin halutessani kääntää blogini sävyn suuntaan, mikä todennäköisesti saisi huomiota. Se tyyli olisi kuitenkin vahvasti vastoin periaatteitani. Tämä oikeastaan sivuaa ajatuksia aiheista joista en halua kirjoittaa.

Huomionhakuisuus on diagnoosi, jonka antamiseen ei tarvita muuta kuin reaktiona v*tutus. Toisaalta juuri tämä, käytännössä katsoen psykologinen efekti mahdollistaa vähintäänkin kohtuullisen tulotason heille, joita me kutsumme nimellä ”turha julkkis”. Henkilö ei ole päässyt julkisuuteen lahjakkaana muusikkona, näyttelijänä tai muunakaan osaajana. Hän jotenkin onnistunut pääsemään julkisuuteen erityisesti sosiaalisessa mediassa, ja parhaassa tapauksessa onnistuu elättämään itsensä. Se mitä hänen on siedettävä, on yleinen herjaaminen. Ei siinä mitään jos pokka ja henkinen jaksaminen riittävät. Itse taas en ole valmis paljastamaan yksityiselämästäni asioita joihin puuttuminen julkisesti osuisi kipupisteisiin. Toisaalta haluan myös ajatella läheisiäni.

Olen kirjoittanut mm. kokemuksista anoreksia-ajoilta, ajalta alkoholistin avopuolisona ja ajasta yh-äitinä. -Tai ainonana lähivanhempana. Näihin liittyy perspektiivejä ja sävyjä, joiden suuntaan en halua tekstiäni kääntää edes silloin, kun se takaisi enemmän lukijoita.

Uhriutuminen

Minä en halua asettautua missään mainituista aiheista ainakaan 100%:sesti uhrin asemaan. Jokaisessa tilanteessa minulla oli mahdollisuus valita edes jossain kohtaa. Vaikka alkoholistin kanssa tuli koettua yhtä ja toista sellaista mitä en toivoisi kenellekään, kukaan ei pakottanut minua siihen avoliittoon. Menin itse halpaan hyvän markkinoinnin kanssa, eikä lopputulos sitten ollutkaan sitä mitä ensivaikutelmasta ja yhteiselon alkuajoista luulin. Kyllä, koen tulleeni huijatuksi, hyväksikäytetyksi jne. monella tavalla, mutta olisin voinut kieltäytyä, tai edes varmistaa onko kaikki sittenkin liian hyvää ollakseen totta.

Anoreksiavuosien ajattelu aiheuttaa käytännössä katsoen häpeää, sillä käyttäydyin todella ikävästi ja piittaamattomasti läheisiäni kohtaan enkä ottanut alusta alkaen vastuuta paranemisestani. Olisin itse voinut aktiivisesti taistella ennen kuin jouduin syvemmälle kuoppaan, mutta annoin sairauden pahentua. Lisäksi roikuin toipilasaikana jossain välimaastossa. Elämäntapani olivat surkeat, enkä edes yrittänyt panostaa elämän jatkamiseen ennen kuin huomasin jääväni hivenen yksinäiseksi.

Se että jäin vauvan kanssa yksin, oli osittain myös oma valintani. Päätös ei ollut helppo, mutta se tuntui paremmalta vaihtoehdolta. Voin rehellisesti myöntää ettei raskaus tapahtunut pitkässä parisuhteessa. Tietenkin olisin toivonut kaiken menevän toisin, mutta masentavana realistina tiedostin jo päättäessäni pitää lapsen, että näinkin voisi käydä. Tiedostin vastuun ja riskit. Päätös olla yksin lähivanhempana tapahtui myöhemmin ja pitkän harkinnan jälkeen. Näistä syistä en näe mitään syytä voivotella kohtaloani. -Etenkin kun olen äärimmäisen kiitollinen saadessani olla rakkaan Juniorin äiti.

Muiden ihmisten syyttäminen

Kun oma olo on kurja, toisen ihmisten syyttäminen on helppo väylä keventää omaa oloa. Mutta samalla se on tienä kiero, eikä loppujen lopuksi johda kuin korkeintaan katkeruuteen.  Kyllä, on ihmisiä ja tapahtumia jotka ovat aiheuttaneet omat traumansa ja jättäneet jälkensä. Silti en näe mitään järkeä syyttäö heitä tai ylipäänsä ketään tai mitään asioista joita minulle on tapahtunut. Shit happens. Ja mkäli oma toiminta on sellaiseen provosoinut, tästäkin voi ottaa opikseen.

Toki molempia ääripäitä on hyvä välttää. Liiallinen itsensä syyttäminen ei vie eteenpäin sekään. Toisaalta sellainen terve itsekritiikki ei mielestäni ole itsensä syyttäminen, vaan omassa toiminnassa tapahtuneiden asioiden myöntämistä. Syyllisyys ja häpeä ovat luonnollinen, ja toisaalta tervekin reaktio. Karkeasti ilmaisten, ilman näitä ihminen olisi psykopaatti. Syyllisyydesä ja häpeässä ei vain kannata velloa, vaan havaituista asioista kannattaa yksinkertaisesti ottaa opikseen. Myönnän joskus sortuvani samojen virheiden toistamiseen, mutta taustalla on usein ajatusmalli mikä vaatii omanlaistaan prosessointia. Itse asiassa tämänkin ilmiön havaitseminen ja myöntäminen on ollut suuri apu.

Joskus pitää katsoa sillekin puolelle mitä ei näe

Yltiönegatiivisuus

”Elämäni on kamalaa, kamalampaa kuin kenenkään muun. Kaikki on p**kaa ja vain minua kohdellaan vääriin.” Tuon lauseen verran jaksan itse lukea tai kuunnella yltiönegatiivista ulosantia. Toki moni saattaa tarvita lyhyen pohjalla käymisen ja vuodatushetken ihan vain selviytyäkseen koettelemuksista. Kyse ei ole yltiönegatiivisuudesta vaan ”höyryjen päästämisestä”. Vähän sama kuin hetket, joita varten nk. voimasanat ovat tarkoitettu. Nämä ovat ässiä hihassa, mutta käyttöön vain vakavan tarpeen sattuessa päälle.

Periaatteessa voisin menneisyyteni ja elämäntilanteeni vuoksi sortua voivottelemaan miten hirveää elämäni on ja miten vaikeaa kaikki on. Sellainen ei vain ole minun juttuni. En ehkä kykene Ned Flanders -tyyppiseen yliaurinkoiseen asenteeseen, mutta jokin terve välimaasto on se mitä tavoittelen. Kyllä, tänäkin päivänä juuri ne kaksi a-kokemusta varjostavat omalla tavallaan ja vaikuttavat mm. minäkuvaani. -Pääasiassa negatiivisesti. Mutta prosessoin näitä ajatuksia aktiivisesti, tosin vatvomatta. Ja kyllä, hoidan taaperoa yksin ja olen luopunut suuresta määrästä sitä paljon puhuttua omaa aikaa. Ja kyllä, elän tukien varassa joten ihan kaikkeen hauskanpitoon varaa ei ole. Mutta minulla on kaikki mitä tarvitsen ja pärjään. Minulla on haaveita joita yritän tavoitella, siis realistisia sellaisia. Asiat ovat riittävän hyvin.

Saadun tuen ignooraaminen

Olen saanut tukea sekä läheisiltä että ns. yleisiltä tahoilta. Olen näistä molemmista äärimmäisen kiitollinen. En jaksa miettiä olenko tullut kuulluksi tai saanko juuri niin paljon apua kuin tarvitsen. Minusta on ylipäänsä ylellistä, että tukea voi saada. Neuvolassa terveydenhoitaja on vastannut kysymyksiini ja antanut lapsen hoidon ja kehityksen mukaiset ohjeistukset. Neuvolapsykologi puolestaan oli todella merkittävä tuki aikana, jona ulkopuoliset tekijät aiheuttivat haasteita ja siten suurta stressiä. Ainoa mikä jäi hieman mietityttämään, oli painon (ilmeisesti) liian nopean laskemisen jättäminen huomioimatta. Mutta nyt senkin suhteen asiat ovat paremmin, ja mikäli minulle vielä toinen lapsi joskus suodaan, tiedän tämänkin puolen paremmin.

Itse en käsitä jatkuvaa terveydenhuollon ja muiden auttavien tahojen jatkuvaa haukkumista ja toiminnan ignooraamista. Jokainen taho on ääriään myöten kuormittunut ja resurssit ovat heikot. Voi olla että tuen määrä tai laatu ei vastaa jokaisen toiveita ja odotuksia, mutta loppujen lopuksi apua kuitenkin saa. Esimerkiksi neuvolajärjestelmä ei ole aivan yleinen ilmiö. On monia, nk. hyvinvointivaltioita joista tämä mahdollisuus puuttuu täysin.

Lopuksi..

Blogin pitäminen on minulle vain harrastus. Kuten mainitsin, on ollut hienoa huomata että lukijoita on, ja ajoittain positiivista palautettakin ilmenee. Toisaalta olen kiitollinen myös rakentavasta palautteesta, sillä se auttaa kehittämään blogiani ja muuta somen sisältöä. Tosi toimin lisäksi vain Instagramissa nimimerkillä aliisa_85. Päätin pienen pohdinnan jälkeen laittaa tilin jälleen yksityiseksi, mutta seuraajaksi pääsee pyytämällä. Olen valmis kirjoittamaan aiheista, joissa ”nostetaan kissa pöydälle”. En kuitenkaan halua tehdä sitä omaa suosiotani kasvattaakseni, vaan toimiakseni jonkinlaisena tiedonantajana.

Myönnän että on rohkeaa tuoda somessa oma yksityiselämä esille, etenkin jos se toimii seuraajille ja lukijoille vertaustukena tai inspiroi muulla tavalla. Itsekin toivon tekstieni vaikutusta tällaiseksi, ainakin tiettyjen aiheiden kohdalla. Olen myös valmis korostamaan, että omassanikin toiminnassa on ollut parantamisen varaa. Sitähän se elämä on: virheistä oppimista. Tosin se ei deletoi mahdollisuutta löytää uusia virheitä toteutettavaksi.

Niin tärkeää kirjoittaminen ei kuitenkaan ole, että haluaisin julkisuutta hinnalla millä hyvänsä. Kuka tahansa voi p**seilemällä saada itselleen ns. turhan julkkiksen statuksen, ja oikeaoppisella toiminnalla myös elättää itseään sillä. Loppujen lopuksi lukijoita ja seuraajiahan siinä jekutetaan. Provosoituneet ihmiset ovat pidemmän päälle niitä, jotka klikkaamalla hankkivat heitä triggeröivälle henkilölle leivän pöytään. Itse en ole psyykkisesti riittävän vahva sellaisena kohteena olemiseen. Mieluummin elän tätä suppeaa elämää ja panostan mm. ihan tavallisten töiden etsimiseen.