Liikkumisen ei tulisi olla riippuvaista harrastuksesta

En edelleenkään haluaisi kirjoittaa ”ennen kaikki oli paremmin” -sävyisiä tekstejä, mutta nyt lipsun hieman siihen kategoriaan. Yhä useammin syyksi liikkumattomuuteen ikätasosta riippumatta ilmoitetaan harrastusten vähäisyys tai muu syy miksi käyminen liikuntaharrastuksessa on mahdotonta. Syynä voi olla esimerkiksi hinta, välimatkat tai vaikkapa kellonajat. Ymmärrän täysin. Olisi surkea valhe väittää ettei taitoluistelu ole kallis harrastus, sillä sitä se on. Tästä syystä välissä olikin useampi vuosi, kun en käynyt valmennetussa ryhmässä. lisäksi monet seurat tarjosivat lähinnä aikuisten luistelukouluja. En halua kuulostaa ”diivalta”, mutta en olisi saanut näistä mitään irti. Siksikin  harjoittelin pitkään itsenäisesti.

Käyn jäällä 1-2 kertaa viikossa, ja tämä on ainoa liikuntaharrastus mistä maksan. Ei ehkä tule yllätyksenä että liikun useamminkin kuin 1-2 kertaa viikossa. Olin lapsena siinä mielessä onnekas, että sain jo silloin harrastaa luistelua. Itse asiassa se oli lapsuudessakin ainoa ohjattu liikuntaharrastus, ja harjoittelumäärä oli sama. Silti minä ja kaverini liikuimme. Emme asuneet kaupungissa, joten harrastusmahdollisuuksien määrä oli aika rajallinen. Itse asiassa kenelläkään ei tullut mieleen vedota liikkumattomuudessa liikuntaharrastuksen puuttumiseen.

Liikunta luonnollisena osana arkea

En sano että ennen kaikki olisi paremmin, koska niin ei ollut. Mutta olosuhteet olivat hieman erilaiset ja aktiviteetit. Aika varmasti oman lapsuuteni ja teini-ikänikin aikana oli ihmisiä jotka jumittivat esimerkiksi tietokoneen ja/tai pelien ääressä eikä liikunta näin ollen kuulunut prioriteetteihin. Ja kyllä, myös yli 20 vuotta sitten oman lapsuuteni ja teinivuosieni aikana oli ihmisiä joita joku terveydenhuoltoalan ammattilainen yritti patistaa syömään järkevämmin ja liikkumaan enemmän. Toisaalta kotona jumitettiin vähemmän, ja siksi oli esimerkiksi käveltävä paikasta A paikkaan B vaikkapa tapaamaan ihmisiä. Toisaalta tekstiviestit olivat kallis keinokommunikoida. Viestikentän merkkimäärä oli rajallinen ja jokainen viesti maksoi markan. Pitkä keskustelu olisi tiennyt lähemmäs sadan markan lisäystä laskuun.

Liikkuminen oli omassa lapsuudessani luonnollinen osa arkea ja ainoa keino siirtyä paikasta toiseen. Ehkä merkittävin ero oli se, että oli paljon helpompi löytää aktiviteetteja joihin kuuluu liikkuminen verrattuna niihin, joihin liittyi pelkkää istumista. Videot ja myöhemmin DVD:itä ei voitu hankkia joka päivä, ja omalla asuinpaikallani näiden vuokraaminen oli mahdollista vain reilu 10 km:n päässä. Meillä ei ollut esimerkiksi suoratoistopalveluita jotka mahdollistivat liimaantumisen penkkiin useiksi tunneiksi. Oli luonnollisempaa viettää aikaa ulkosalla ja liikkua paikasta toiseen. Osa saattoi esimerkiksi pelata koripalloa tai jalkapalloa. -Minä en kumpaakaan, kas kummaa.

Kaikkea ei tarvitse osata pro-tasolla

Myönnän että en edelleenkään tule pallojen kanssa toimeen. Minulta puuttuu jokin pallo -geeni. Äärimmäisen surkea olen jalkapallossa. Koripalloa voin heitellä johonkin suuntaan ja pompotella paikoillaan, mutta pelikaveriksi minusta ei ole. -Siis jos odotetaan edes vähän oikeanlaista pelaamista. Koppipallosta sen sijaan olen pitänyt, sillä hölmöily -puoleni pääsee siinä oikeuksiinsa. Sama pätee sulkapalloon. Kun pelaa tällaisia pelejä tutussa porukassa, mielestäni kenenkään ei tarvitse olla lajissa pro. Riittää että porukalla on yhteinen tyyli ja yhteiset säännöt. Tällä tyylillä kuka tahansa voi pelata, eikä aiempaa osaamista tarvita.

Toki osaamisen tasoon liittyvät vaatimukset ovat lajikohtaisia. Mikäli riittävään osaamiseen liittyy turvallisuus, on jonkinlainen ohjaus ainakin väliaikaisesti jopa välttämätöntä. Jos taas kyseessä on peli johon liittyy säännöt, sellaiset ovat jokaisen ulottuvilla ainakin Internetin ihmeellisestä maailmasta mikäli kirjastoon on liian pitkä matka. Lenkkeily ja luonnossa liikkuminen puolestaan menevät ilman valmennusta. Voin heittää pienen esimerksin, tosin toisesta lajista mitä todellisuudessa en ole koskaan hallinnut. Joskus lapsena kavereiden kanssa keksimme itse yksinkertaisia tanssikoreografioita. Ei ollut väliä kuka osasi tanssia tanssitaustasta puhumattakaan. Meillä oli todella hauskaa!

On siis monia lajeja ja liikuntamuotoja joita voi harrastus -ja hauskanpitomielessä tehdä ilman erillistä harrastusta. Loppujen lopuksi tämä vaatii vain kykyä kokeilla, heittäytyä, mutta myös sitä vaikeinta: kykyä aloittaa. Jos liikuntamuoto vaatii enemmän kuin yhden tai kaksi ihmistä, haasteellisinta voi olla sopivalla mentaliteetilla varustetun porukan löytäminen. Ehkä sosiaalinen media auttaa tässä. Näin porukkaan voidaan saada sellaisiakin, joilla on liikuntamuodosta tai lajista enemmän tuntemusta, ja ehkä hän on myös innokas jakamaan tietoa.

Myös luonnossa voi liikkua porukalla..

Liikunnan pitäisi olla ”oheistuote”

Miksi itse liikun? Myönnän että pieni osa liikkumisestani on pakon sanelemaan. Tähän liittyy nimittäin selkävaivojen pitäminen loitolla mm. joogalla ja lihastreenillä. Onneksi aikaa ei vaadita paljoa. Ulkoilemme Juniorin kanssa paljon. Aika jona Juniori on rattaissa, taitaa olla meille molemmille jonkinlaista pohdinta-aikaa. Olemme kumpikin omissa maailmoissamme. Olen joskus yrittänyt puhutella Junioria, mutta hän on niin syventynyt katsomaan maisemia ja ajattelee ties mitä filosofisia pulmia, että äitiä ei näytä olevan olemassakaan. Siispä olen voinut antaa itselleni luvan samaan.

Päivän ulkoilu on tärkeä osaa päivää myös henkisen hyvinvoinnin kannalta. Osana lenkkiä teen lyhyen jumppatuokion, lähinnä senkin hauskanpitomielessä. Minusta on hauskaa kokeilla miten rotaatiohypyt sujuvat ja saanko vielä vedettyä leukoja. Fiiliksen mukaan teen edelleen kärrynpyöriä ja muuta voimisteluliikettä. Toisaalta koen treenaamisen ulkosalin laitteilla myös mukavaksi puuhaksi. Samalla voin jutella Juniorin kanssa joka valvoo tekemisiäni. Pitkään tuossa ei viitsi olla, sillä Juniorille hetki muuttuisi muuten tylsäksi. Jossain kohtaa matkaa Juniori pääsee itsekin kävelemään.  Jäälle pääseminen on edelleen huippua, vaikkei treeni menisikään nappiin.

En halua kritisoida ajatusta liikkumisesta itse päätarkoituksena. Jos siitä tulee hyvä mieli niin mikä ettei. Ihmisille joille liikunta ei ole mieluista, liikunnasta olisi tärkeää saada hauskan ja mielekkään tekemisen ”oheistuote”. Yksi surullisimmista näyistä on lukea kysymyksiä kuinka pakottaa itsensä viimein liikkeelle. No, aloittaminen voi vaatia pientä pakottamista, mutta ei muuten. Liikunnan pitäisi olla mukavaa ja tapahtua vapaasta tahdosta. Tästä syystä olen valmis paasaamaan ikuisuuden sen oman lajin tai liikuntamuodon löytämisestä.

Erittäin toimiva keino vähentää ihmisten liikkumista näyttää olevan myös syyllistäminen ja pelottelu. Kyllä, on varmasti totta että liikkumattomuus lisää terveydellisiä ongelmia, sekä somaattisella että psyykkisellä tasolla. Tämä puolestaan kuormittaa terveydenhuoltoa, aiheuttaa osalle työkyvyttömyyttä jne. Ja ennen pitkää tämä heijastuu valtion budjettiin. Toisaalta, kohenisiko Suomen talous vain saamalla ihmiset liikkeelle? Jätän puutteellisten tietojeni vuoksi näkemykseni ilmaisematta.

Itse toivon, että mahdollisimman monet ihmiset oppisivat löytämään liikkumisen ilon itsenäisesti siten, ettei liikkuminen olisi riippuvaista harrastuksesta. Harrastaminen on hieno asia, ja parhaimmillaan antaa ihmiselle paljon. Toisaalta en haluaisi ajatella että vain liikuntaharrastus on se ainoa ja oikea vaihtoehto. Vaikka mennyttä aikaa ei voi saada takaisin, toivon että liikunnan rooli pääsisi samanlaiseen rooliin kuin se oli lapsuudessani: Se oli osa kokonaisuutta.