Voivatko vain lahjakkaat ihmiset olla taitavia siinä mitä he tekevät?

Tulikin pieni ”pakkoloma” blogin kirjoittamiseen. Taustalla on priorisointi. Prioriteettini Juniorin paikka ei ole vaihtunut mihinkään, mutta häntä seuraavista prioriteeteista opiskelu oli siirrettävä korkeammalle tasolle. Tämä viikko Juniorin päiväunien sekä yhden lapsivapaan aikana menikin tehtävää puurtaessa. Vähän hirvittää miten selviän tulevista tehtävistä kun ensimmäinenkin teetti näin paljon työtä. Ymmärsin kaksi asian: 1. Ei kannata hermoilla. Elämäntilanne on mikä on, ja voin vain tehdä parhaani. 2. Kannattaa kuitenkin yrittää. Tämä tarkoittaa vaivannäköä ja mukavuusalueelta poistumista hetkinä, joina työskentely on mahdollista. -Ja tästähän tuli mieleen tekstin aihe: harjoittelun rooli onnistumisessa ja oppimisessa.

Miksi jotkut ovat taitavia siinä, mitä he tekevät? Joku on taitava piirtäjä, joku taitava soittaja. Joku osaa voimistella, joku on todella taitava geokätköilijä. Joku lukee nopeasti ja vaativia kirjoja. Joku on näppärä käsistään ja ehkä saanut taidostaan tuottavan ammatin. Joku taas on edistynyt pitkälle akateemisella polulla. Moni ajattelee lahjakkuuden ensisijaiseksi syyksi siihen, miksi joku on jossain taitava. Jossain määrin lahjakkuus voikin autaa, mutta se ei ole ratkaiseva tekijä. Toisaalta on myös ihmisiä, jotka ovat lahjakkaita jossain, mutta eivät hyödynnö tuota ominaisuutta.

Lahjakkuus on vain pieni osa kokonaisuutta. Pidemmän päälle kaiken takana on harjoittelu. Miksi esimerkiksi teini-ikäinen viulisti soittaa niin hyvin? -Koska hän harjoittelee tuntikausia päivän aikana. Sama pätee tanssijoihin, muihin urheilijoihin, piirtäjiin ja ylipäänsä osaajiin. Matematiikkaa taitavasti hallitsevat henkilö on lahjakkuutensa ohessa käyttänyt runsaasti aikaa matematiikalle ja siksi kyennyt kehittymään niin taitavaksi kuin hän on. Samaan aikaan joku toinen matemaattisesti lahjakas voi mieluummin viihtyä esimerkiksi kampaajana. -Ihan vain siksi koska tällä henkilöllä oli suurempi kutsumus kampaajaksi, ja todennäköisesti hän kykenee hyödyntämään matemaattista lahjakkuuttaan myös tässä työssä. Mutta palatakseni harjoittelun merkitykseen…

Lahjakkuuden haitat

Voiko lahjakkuudesta olla haittaa? Ehkä osan korvaan pelkkä ajatuskin kuulostaa absurdilta. Itse väitän, että lahjakkuus tietyissä tilanteissa tai yhdistettynä toiseen piirteeseen voi todellakin olla haitaksi. Lahjakkuutta voisi verrata tuleen: Hyvä renki, vaan huono isäntä. Oli kyseessä sitten asianomainen itse tai vaikka hänen jälkikasvunsa, lahjakkuus nousee herkästi ”hattuun”. Egosentrisesti asetan itseni esimerkiksi. Minulla on hyvä sävelkorva, ja olen musikaalinen. Kenties jopa hieman lahjakas. Soitin lapsena ja teininä pianoa opetuksessa. Hyvän sävelkorvan vuoksi opin monet vaikeatkin kappaleet helposti kuuntelemalla ja katsomalla. Koskettimien paikat jäivät myös helposti mieleen.

Tässä oli vain pieni ongelma. Olin myös laiska ja sellainen helpoimman kautta -persoona. Nuottien lukeminen oli tylsää ja hidasta, siispä en pahemmin niitä lukenut. Osasin kyllä, mutten viitsinyt lukea. Tämän seurauksena nuotinlukutaito jäi heikoksi, vaikka soittotaito muuten oli melko hyvä. Kun 18-vuotiaana innostuin kokeilemaan viulunsoittoa, tässä alkoi todellinen ”koirakoulu” nuotinluvussa. Opettaja ei suostunut soittamaan malliksi kuin korkeintaan vaikeammat tahdit joita en hahmottanut. Muutamassa kuukaudessa nuotinlukutaito oli kehittynyt huimasti. Taustalla ei todellakaan ollut lahjakkuus vaan harjoittelu.

Lahjakkuus voi luoda illuusion siitä, ettei kyseistä asiaa tarvitse harjoitella lainkaan. Tämä on ymmärrettävää. Miksi harjoitella jos asian osaa heti? Tämä kuitenkin johtaa herkästi siihen, että työskentelytaidot jäävät vähäisiksi. Toinen hyvä esimerkki ovat oppilaat, jotka ovat saaneet korkeimmat arvosanat lukematta. Usein korkeakouluopinnoissa nämä henkilöt joutuvat uusien haasteiden eteen, sillä opinnot ovat sitä luokkaa ettei niistä selviä ilman vaivannäköä.

Intohimo ja motivaatio

Omalta kohdaltani voin myöntää oppineeni työskentelemään ja näkemään vaivaa vasta aikuisiällä. Toisaalta opin myös opiskelutaidot ja oikeanlaisen keskittymisen vasta aikuisena. Tiedostin myös aidosti sen, että asioiden eteen on nähtävä vaivaa. Toisaalta  vasta aikuisena opin erottamaan toisistaan muiden unelmat ja omat unelmani. Aloin myös ymmärtää miltä tuntuu tehdä jotain yksittäistä asiaa intohimosta itse asiaan. Lapsuudessa tämä piirre ilmeni lähinnä yhden ja saman leikin toistamisena. Myöhemmin leikit muuttuivat todeksi.

Ajoittain kuulen eri ikäisten ihmisten haaveilevan joidenkin asioiden oppimisesta. Toinen lähempänä monen elämää on esimerkiksi alan vaihtaminen. Osalla ajatus kaatuu siihen, että uusi ala vaatisi opiskelua. Tässä kohtaa on hyvä kysyä: Mikä siinä on niin hirveää etteikö kannattaisi kokeilla? Ymmärrän taloudelliset haasteet, mutta usein nekin ovat järjestettävissä. Itse opiskelen siksi, että saisin sellaisen työn missä minusta voisi oikeasti olla hyötyä, mutta toisaalta mistä pidän. Kyllä, voisin viettää Juniorin päiväunihetket mukavamminkin, mutta minä todella haluan päästä eteenpäin. Haluan selkeän ammatin ja jossain vaiheessa vakituisen työpaikan.

Motivaation herättäminen ei aina ole helppoa. Erityisesti aloittaminen on pahin vaihe. Astut ensimmäisen kerran tilaan, missä muut piirustuskurssin osallistuja jo ovat paikalla. Osa on ehkä luonnostellut paperilleen jo kuvia, jotka muistuttavat valokuvia. Kun löydät itselleli paikan ja otat kynän käteen, koko esine tuntuu vieraalta. Paperille syntyvä jälki ei myöskään vastaa odotuksia. Ei kuitenkaan kannata vielä astua takavasemmalle, eikä oikeastaan pitkään aikaan. Harjoittele, kuuntele ohjaajan/opettajan ohjeet ja yritä toimia niiden mukaan, panosta perusasioihin, ja huomaa pienimmätkin merkit kehityksestä. Mutta ennen pitkää: harjoittele.

Onko pakko olla paras?

Tämä on mielenkiintoinen ilmiö. Yllättävän moni haluaa olla kuin joku toinen. Minäkin halusin aikoinaan soittaa pianoa yhtä hyvin kuin pari koulun huippua. Kyllähän esikuvat motivoivat, mikä on hyvä asia. Toisaalta jokainen on yksilö siinä mitä tekee. Se että on hyvä jossain, on mielestäni yhdistelmä hyvin hallittuja perusasioita ja omaa tyyliä. -Ei tekemistä yhtä hyvin kuin joku toinen, jonka todetaan olevan paras. ”Paras” on loppujen lopuksi vain yleisten, ja ennen kaikkea ihmisen määrittelemien standardien luoma status. Toki on alueita joissa niitä standardeja on noudatettava. Parhaan kirurgin on suoritettava leikkaus oikeaoppimisesti.

Edelleen kritisoin ajatus parhaana olemisen tavoittelusta. Oleellisempaa on mielestäni nauttia harjoittelusta ja uusien asioiden oivaltamisesta. Suunnan ei aina tarvitse olla ylöspäin. Esimerkiksi suorittaessani näitä loppumattomia opintoja minun ei ole pakko saada parasta, tai edes toiseksi parasta arvosanaa. Toki haluan läpäistä kurssin, mutta ennen kaikkea haluan saada sisällöstä jotain irti niin, että voin hyödyntää opittua käytännössä. -Oli se miten abstraktia tahansa. Sama pätee kaikkeen muuhunkin: ei ole pakko olla paras. Mutta oivaltaminen ja oppiminen on sitäkin toivottavampaa.

Harjoittelu ja epämukavuusalueen sietäminen

Tähän monella uuden asian opettelu ja kovempi harjoittelu kaatuu. Fakta on, että jos haluat kehittyä, joudut todennäköisesti näkemään vaivaa. Se vaivannäkö taas ei aina ole mukavuusalueella. Se voi vaatia pinnistelyä, keskittymiskyvyn koettelua tai jopa jostain muusta ajasta luopumista. Jälkimmäisen kohdalla en tarkoita hinnalla millä hyvänsä  -tyyliä, vaan enemmänkin juuri sitä mukavuusalueelta poistumista ajankäytön perspektiiivistä. Olen kirjoittanut säännöllisesti ruutuajan kontrolloimisesta. Se on hyvä esimerkki ajasta, mistä vähentäminen voi vapauttaa yllättävän paljon aikaa jollekin toiselle aktiviteetille. Kyseen ollessa opiskelusta olen kyllä kokenut lukuisia hetkiä noina some tai vaikkapa Iltalehden sivut kiinnostaisivat paljon enemmän.

Epämukavuusalue nostaa päätään usein myös silloin, kun kyseessä uusia asia mihin tavalla tai toisella liittyy tottumattomuutta. Muistan edelleen ensimmäiset kerrat viulun kanssa. Lisähaastetta toi se, etten ollut ”kasvanut” soittimen kanssa. Viulu leuan alla solisluuta vasten tuntui luonnottomalta. Vielä luonnottomammalta tuntui jousi, oikeaoppisesta otteesta puhumattakaan. -Ai tästä pitäisi vielä saada aikaiseksi ääniä? Niitä ikäviä rääkäisyjä kuului kielistä aikansa ja myös jäykkä niska tulivat tutuiksi. Jossain vaiheessa kuitenkin asento muuttui luontevammaksi ja äänet paranivat. Säveletkin alkoivat olla oikeammassa vireessä. Tämäkään ei ollut lhajakkuutta, vaan lukuisten harjoittelukertojen tulosta.

Miksi joku siis osaa tehdä jonkin asian huomattavan hyvin? -Koska hän on harjoitellut sitä. Hän saattaa myös olla lahjakas, mutta kaiken takana on lukuisat toistot ja merkittävä vaivannäkö. Harva taito tulee ilmaisena.