Rajojen poistaminen sai nauttimaan naisena olemisesta

Naiseus on laaja käsite. Itse näen siinä useita ulottuvuuksia, joita voivat olla vaikka fyysinen, olemuksellinen, esteettinen, seksuaalinen tai vaikkapa kulttuurisidonnainen ulotuvuus. Mielestäni adjektiivi ”naisellinen” on lähes ääretön ja toisaalta yksilökohtainen. Naisellisuus on myös varsin subjektiivista, sillä se on riippuvaista esimerkiksi aikakaudesta ja kulttuurista. 20 vuotta sitten, vielä vähän alle 18-vuotiaana oletin elämän olevan tässä vaiheessa loppusuoralla. Täytän marraskuussa 38 vuotta. 18-vuotias minä näki tuon iän jonkinlaisena odotusvaiheena kohti senioristatusta. Ehkä osalla onkin niin. Samanikäisillä ja monilla nuoremmillakin on täysi-ikäisiä tai käytännössä katsoen aikuisia lapsia, työpaikka ja elämäntilanne monella tavalla vakiintunut. Osa taas saattaa odottaa ensimmäistä lastaan, ja osa on tehnyt päätöksen elää vapaasta tahdostaan ilman lapsia.

Identiteettini naisena on vuosien varrella käynyt läpi lukuisia muutoksia. Ehkä ensimmäisen kerran elämässäni koen löytäneeni selkeän kuvan siitä, millainen sukupuoli-identiteettini on. Taustalla ei ole massiivista ulostuloa kaapista, eikä muutakaan merkittäviä ahaa-elämyksiä. En koe koskaan olleeni sukupuoli-identiteetiltäni mihinkään selkeään muottiin kuuluva. Toisaalta en ole osannut mieltää itseäni myöskään sen paljon puhutun muun sukupuolen kategoriaan. Sen sijaan naiseuden määritteleminen on vaatinut oman työnsä.

Kasvurauhan kaipuu

Murrosikäni alkoi viiveellä. Tai ensimmäiset merkit kuten finnit ja hiusten rasvoittuminen tulivat ”ajallaan”, muu myöhemmin. Valitettavasti akne taisikin olla selkein merkki kun kaikki muu jäi toisaalle. Muille luokan tytöille kasvoi rinnat, ja he käyttivät oikeita rintaliivejä. Minä toppeja jotka tuntuivat lähinnä epämukavilta. Alettiin kuiskia kuukautisista. Minulle ei pariin vuoteen ollut aavistustakaan mistä oli kyse. Hihityksestä ymmärsin sen tarkoittavan jotain intiimiä. -Tosin tuota käsitettä en tuntenut. Yläasteella osa tytöistä jätti liikunnassa uimisen väliin vedoten kuukautisiin. Tuossa vaiheessa olin tietoinen mitä tällä tarkoitettiin. Minua asia ei koskettanut.

Murrosikä ei suoranaisesti pelottanut, mutta muistan etten odottanutkaan sitä erityisen suurella innolla. Terveydenhoitaja aloitti jokaisen käynnin kysymällä kuukautisista. Vastaus oli kielteinen. Kun viimein vastaus oli myöteinen, terveydenhoitaja näytti suorastaan innostuneelta ja kirjoitti kynä sauhuten merkintöjä. Tuli taas kysymyksiä joihin vastasin välttelevästi. Minusta oli siis tullut nainen. En osannut iloita tästä. Olin suhtautunut asiaan pakollisena pahana mihin tuli yksinkertaisesti alistua. Asennoiduin muutoksiin samalla tavalla kuin koulunkäyntiin: velvollisuus. Minulle ”lapsenomainen” fyysinen olemuksen ei ollut ongelma. Toisaalta minulla ei myöskään ollut pakonomaista tarvetta pysyä siinä. Naiseus ja naiseksi muuttuminen olivat väistämättömiä asioita, mutta en olisi halunnut puhua niistä enkä saada minkäänlaista huomiota. Jostain syystä minulla ei ollut edes mitään kysyttävää.

Tämä osa murrosikää ei ollut traumatisoiva. Olin siinä mielessä onnekas ollessani sinut väistämättömän kehityksen kanssa. Sekään ei ollut ongelma että kehityin jälkijunassa muihiin nähden. Ehkä olisin kaivannut muutamilta tahoilta ja ikätovereilta jonkinlaista kasvurauhaa. Minua kiusattiin, ja terveydenhoitaja oli siitä tietoinen. Tällöin olisi tuntunut loogisemmalta ettei murrosikän merkit olisi ollleet käyntien prioriteettina. Toisaalta heillä on omat työtehtävänsä, joten ehkä murrosiän eteneminen oli priorisoitu. Rippileirillä jouduin myös lievästi nöyryyttävään tilanteeseen. Tuttu tarvitsi lisää terveyssiteitä, ja tietenkin minultakin kysyttiin. En tiedä miten tässä onnistuttiin, mutta selvisi ettei minulla ollut kuukautisia lainkaan. Ja siitäpä nousi haloo.. Olihan siinä kontrastia. Minä yritin lonksuttaa viimeistä maitohammasta irti. Aikuisena sain tietää, että samaisen leirin aikana joku toinen oli menettänyt neitsyytensä. Kehityksellisesti olimme siis varsin kirjava joukko.

Poika, tyttö, nainen, pikkutyttö?

Identiteetini naisena oli liikkuvalla maalla. Omia näkemyksiä minulla ei ollut. Kaikki taisi liukua vallitsevien ihanteiden mukana. 15-20 vuotta sitten laihuutta ihannoitiin. Tämä ilmeni myös vaatteiden mallissa. Minun ja monen muun kehonkuva vääristyi. Vartalo mikä nykyään näyttää laihalta, oli tuolloin normaali ja tavoiteltava. Se mikä oli silloin laihaa, olisi nyt sairaalloista. Muotoihin suhtauduttiin äärimmäisen negatiivisesti. Erilaiset pikadieetit ja light -ruokavalio ilman rasvaa olivat itsestäänselvyys. Näin jälkeen ihmettelen itsekin, miten sairasta muoti oli. Sairastuin anoreksiaan, mikä sai minut haluamaan kehoon, joka fyysisesti vastasi lapsen kehoa. Kun vaatteet vaihtuivat lasten kokoihin, se oli monelle saavutus.

Osastojakson jälkeen oli sellainen kuin nytkin, mutta kehoni tuntui paljon suuremmalta. Outoa sinänsä. Nykyään koen olevani siro. Jossain vaiheessa, erityisesti kuntosaliharjoittelun aikaan ihannoin poikamaisuutta. Tavallaan se oli hyvä asia, sillä sellainen kehoni oli ilman erityisiä toimenpiteitä. Olin melko pienirintainen, osan mielestä lähes lauta. En enää ollut anorektinen, vaan voimakas. Muistan pohtineeni naisellisuutta ja naiseutta. Tuolloin aloin ensimmäisen kerran ajatella, ettei esimerkiksi pienirintaisuus voi tehdä minusta epänaisellista. Tämän oivalluksen myötä aloin viihtyä kehossani. En enää yrittänyt peitellä itseäni väljillä paidoilla enkä hävennyt tyhjää tilaa muuten hyvin istuvissa vaatteissa.

Raskaus oli uusi käännekohta. Olin niin onnellinen tajutessani että saan tulla äidiksi, etteivät tulevat muutokset pelottaneet eivätkä ahdistaneet. MIetin lähinnä fyysistä toimintakykyä. Henkisesti varauduin kaikkeen mistä minua peloteltiin: pysyvään painon (radikaaliin) nousemiseen johon ei auta mikään, levinneeseen lantioon, kengän koon kasvamiseen, hiustenlähtöön, pahaan erkaumaan, hermoromahdukseen, oman elämän loppumiseen, raskausarpiin yms. Ainoa mitä toivoin, oli fyysisen toimintakyvyn palautuminen sellaiseksi, että voisin liikkua, tehdä toimia ja muuten olla ilman merkittäviä haasteita.

Synnytyksen aika tuli. Raskaus oli 10 päivää yliajalla ja vatsani absurdin suuri suhteessa muuhun kehoon. Lisäksi vatsa kasvoi vain eteenpäin. Synnytys oli oma rutistuksensa mikä myös tuli ja meni. Repeämät paranivat aikanaan, ja vatsani kutistui. Navan alueelle jäi pieni erkauma, mitä en koe haitaksi. Painoni laski samoihin lukemiin kuin ennen raskautta. Rintoihin vain tuli pari kuppikokoa lisää, eli menetin ”varusmiehen” kropan. Rintani eivät ole massiivisen suuret, mutta ne erottuvat. Nyt kehoni taitaa olla yleisen määritelmän mukaan olla aiempaa naisellisempi. Tämäkin on minulle aivan ok.

Se paheksuttu seksuaalisuus

Voin kirjoitta seksuaalisuudesta jopa oma kohtaisesti, mutta itse seksistä (toimintakeskeisesti) vain yleisellä tasolla. Tosin käsite itsessään on niin laaja, että kirjoitettavaa riittää ilman astumista kirjoittajan omalle henkilökohtaiselle alueelle. En tänäkään päivänä kykene selittämään käsitettä ”seksuaalisuus” tyhjentävästi. Se on osa persoonaa, mutta paljon muutakin kuin fyysinen olemus tai se, mitä aiheeseen liittyvää keholla voi tehdä. Outoa sinänsä. Vaikka määritteleminen ei tänäkään päivänä onnistu, koen olevani sinut tämänkin ominaisuuden kanssa.

Voisin luonnehtia seksuaalisuuttani nyt eräänlaiseksi mittatilausvaatteeksi: se on mukava, istuu hyvin, näyttää sopivalta, tyyli on omanlaisensa muttei liian räikeä. Viihdyn siinä, enkä häpeä sitä. En kuitenkaan tunne tarvetta paljastaa kaikkea, sillä piiloon jäävät osat eivät ole tarkoitettu yleiseen näyttöön eikä käyttöön. Siedän huomiota ja saatan jopa pitää oikeanlaisesta huomiosa. En kuitenkaan ole huomiosta riippuvainen. Olenko siis viimein elänyt niin vanhaksi, että tämäkin osa ”minuudesta” on viimein hyväksytty?

Tämä tila ei välttämättä ole pysyvä. Haluan silti nauttia tästä tilasta, koska tie tähän pisteeseen ei ole ollut helppo. Siihen liittyi paljon rikkomista, korjaamista ja rakentamista uudelleen. Kuluneen kolmen vuoden aikana nöyryytystä, häirintää ja äärimmäisen epäasiallista kohtelua. Tähän kaikkeen auttoi aika, dialogi, pohdistelu, rohkeuden etsiminen, itsensä hyväksymisen oppiminen ja ennen kaikkea itsekunnioituksen löytäminen. Tuntuu harvinaisen vapautuneelta kun ei tarvitse piilotella, muttei toisaalta hävetäkään mitään. Voin aivan oman olotilan mukaan päättää laittaako minihameen vai lököttävät kotikollarit.

Lopuksi…

Naiseus ja naisellisuus ovat minulle liikkuvia käsitteitä. Kehoni saa muuttua mihin suuntaan vain. -Kunhan se pysyy niin terveenä kuin mahdollista. Toisaalta aika tekee tehtävänsä. Hyväksyn myös ajan ja iän tuomat krempat, jotka eivät ainakaan tule vähenemään. Kehoni saa pysyä tällaisenä tai levitä. Minuun saa tulla löysiä kohtia. Minuun saa tulla ryppyjä, kunhan ne ovat fyysisiä. -Eivät siis mielentilassa ja asenteissa. Rintani saavat kasvaa tai kadota. Ne saavat myös muuttua myös tyhjiksi nahkapusseiksi joilla voin jonain kauniina kesänä yrittää huiskia itikoita kauemmaksi. Aika tehköön mitä tekee, kunhan saan kokea elämää.

Kehossani saa sattua ja tapahtua. Kehoni saa tuottaa minulle nautintoa mitä minun ei tarvitse hävetä. Jos minulle niin suodaa, kehoni saa vielä tuottaa lisää jälkikasvua. Kun aika tulee, kehoni saa siirtyä ”eläkkeelle”. Olen edelleen nainen, ja naisellinen. Munasarjani saavat siirtyä lepotilaan ja muistelemaan hyvin tekemäänsä työtä. Aika saa viedä ahteristani pyöreyden. Silti voin tyytyväisenä istuskella sen päällä ja muistella kaikkea hyvää mitä olen saanut naisena kokea.