Opiskelun ja yh-arjen yhdistäminen: Ei se aina ole ollut helppoa

Juniorin synnyttyä huhtikuun lopulla totuttelin ensin elämään äitinä. Kun kesällä aloimme Juniorin kanssa tuntea toisemme riittävän hyvin, aloin pohtia opintojen pariin palaamista. Syksyllä aloin täydentää joskus aikoinaan keskeytyneitä yliopistotason perusopintoja. Tämän mahdollisti ensisijaisesti se, että kaikki kurssit oli suoritettavissa etänä. Edistyminen oli vaihtelevaa riippuen työskentelyn olosuhteista. Jo tuolloin työskentelyajaksi tulivat hetket kun Juniori nukkui. Lisäksi saatoin imettäessä lukea kurssikirjoja.

Vaikka kurssisuorituksia tulikin, ei tämä aina helppoa ole ollut. Viime aikoina on myös tullut vastaan tilanteita, joissa olen joutunut luopumaan osasta tavoitteista. Se ei ole ollut helppo päätös, sillä haluaisin viimeiseen asti yrittää parhaani. Niin ole myös tehnyt, mutta joskus on vain hyväksyttävä ettei kaikki onnistu.-Siis silloin kuin haluaisi. Millaisia haasteita opiskelussa on ollut?

Keskittymiskyvyn kokoaminen

Tämä ei ole aivan helppo homma, eikä tapahdu sormia napsauttamalla. Toki osa varmasti hallitsee sellaisen, mutta minä en. Ennen päivän työskentelytuokiota olemme ulkoilleen Juniorin kanssa, mitä seuraa maitohetki ja ruokailu. Näiden jälkeen Juniori on täysin valmis päiväunille. Kun takana on useampi aktiivinen tunti askareineen ja tietenkin myös tekemättömiä asioita edessä, keskittyminen spontaanisti ruudulla näkyvään tekstiin ja muihin materiaaleihin vaatii hieman.. siirtymäaikaa. On rauhoituttava ja koottava ajatukset.

Aluksi uskoin, että nämä ongelmat liittyvät vain ja ainoastaan liialliseen ruutuaikaan. Toki ruutuaikaa tietokoneen ääressä vietettäväkin aika on, lajiltaan erilaista. Se ruutuaika vaatii aktiivista keskittymista ja pitkäjänteisyyttä. Ehdottomana sääntönä on ollut puhelimen pitäminen täysin eri tilassa. Välillä työskentely sujuu ja kykenen uppoutumaan tehtävien tekemiseen, mutta liian usein on hetkiä, joina en saa keskittymiskykyä riittävästi kokoon suhteessa työskentelyyn varattuun aikaan.

Vaihtelevat olosuhteet

Vaikka Juniorin pitkiin päiväuniin voi yleensä luottaa, niissäkin tapahtuu yksittäisiä muutoksia. Jos hän herää kesken unien, olotila ei selkäestikään ole paras mahdollinen. Toisaalta.. minuakin v**uttaa jos joudun heräämään kesken unien, eli Juniori saa kaiken sympatiani. Mutta tämä tarkoittaa työskentelyn keskeyttämistä. Usein Juniori jatkaa unia, mutta tämä tarkoittaa keskittymiskyvyn kokoamista uudelleen. Mikä onneksi hieman auttaa, on jonkinlaisen nopean muistiinpanon kirjoittaminen tekstin loppuun ennen kuin keskeytän työskentelyn täysin. Tämä hidastaa Juniorin tarvitseman huomion saamista noin viisi sekuntia, eli en usko hänen traumatisoituvan tuosta lisäajasta.

Kuten muillakin, myös minulla on kotitöitä hoidettavana. Päivinä joihin liittyy jokin aikaa tarvitsea kotityö, hieman pohdittava missä vaiheessa se on parasta tehdä. Olen yrittänyt hoitaa esimerkiksi ruuanlaitot ja pyykkäämisen heti aamusta kun Juniori vielä nukkuu. Näin saan vapautettua aikaa iltapäivästä. Sitten tulee päiviä joina kaikkea ei vaan saa tehtyä heti aamusta, vaan myös iltapäivällä on hoidettava näitä arjen perustehtäviä. Itse en halua dramatisoida kotitöistä vaikken kaikista pidäkään, sillä ne ovat osa arkea, normaalia elämää ja kuuluvat aikuisen ihmisen vastuualueisiin. Joskus niiden sijoittamine sopivaan ajankohtaan on vain haasteellista. Toisaalta nautin tästä ajasta kun kotitöiden tekeminen aamulla on mahdollista. Periaatteessa voin pyykätä ennen töihin lähtemistä, mutta liian aikainen ajankohta saattaa hieman rikkoa naapurisopua.

Joskus taas on jotain muita tekijöitä, jotka vaikeuttavat työskentelyä. On kuitenkin hyvä muistaa, että kaksi tuntia keskellä päivää on opiskeluun käytettävänä lyhyt aika. Lisäksi minä, äärimmäinen laiskimus salaa kaipaisin mahdollisuutta itsekin rohjahtaa hetkeksi sängylle ja sulkea silmän lapseni seuraksi. Hyi minua. En toki lähde toteuttamaan näin käsittämättömiä mielihaluja, mutta myönnän joskus salaa fantasioivani sellaisesta.

Joskus ei vain jaksa

Joskus vain tulee raja vastaan. keskittymiskyky ei pidä vaikka mitä yritäisi tehdä. Ja joskus ei vain enää jaksa tehdä niin paljon kun haluaisi. Kyse ei ole enää esimerkiksi motivaatiosta, vaan siitä että mieli tarvitsee jotain millä irtautua. Itse sorrun jatkuvasti ajatelemaan tyypillisen solvauksen mukaisesti ”minähän olen kotona ja tavallaan lomalla”. En koe arkeani kuormittavaksi. Juniori on edelleen leppoisa ja ihana, ja muutenkin helppo lapsi. Mutta kun ikää tulee enemmän, lapselle tulee uusia tarpeita. Osa vanhoista tarpeista tosin vähenee ja katoaa, mutta uudet tarpeet vaativat uudenlaista huomioista.

Vaikka Juniori osaa leikkiä myös itsekseen, päivittäin myös minä laitan hänet liikkeelle. Vaikka olen kohtuullisen hyvä nukkumaan heräilystä huolimatta, takana voi joskus olla parikin huonommin nukuttua yötä. En koe itseäni ylirasittuneeksi, mutta välillä joudun myöntämään etten jaksa ihan kaikkea. Joskus joudun karsimaan päivän työt niihin, mitkä oikeasti ovat välttämättömiä. Siinä ei ole mitään pahaa eikä väärää. Viime aikoina olen ymmärtänyt esimerkiksi sen, että monet ihmiset saattava esimerkiksi tehdä viikonloppuna hieman vähemmän jaksaakseen arkena.

Vähentäminen ei ole luovuttamista

Se etten suorita niin suurta opintopistemäärää kerralla ei tee minusta ”luuseria” tai laiskaa. -Eikä kenestä muustakaan. Toistan itseäni: lapsi on edelleenkin tärkeysjärjestyksessä ensimmäinen. Lisäksi puolitoistavuotiaan kanssa oleminen kotona on täysin normaalia. Joskus mietin, että olen ehkä hieman liikaa mietinyt kuinka käyttäisin aikani mahdollisimman tehokkaasti. Toki Juniorin ollessa hereillä olen hänen kanssaan, tosin yhdistän siihen ajalle myös kotitöiden tekemisen esimerkiksi ottamalla Juniorin keittiöön ”apukokiksi”. Todellisuudessa hän suoritaa inventaarion.

Välillä mietin myös, että mitä pahaa siinä olisi, jos käyttäisinkin sen 1-2 tuntia päivällä Juniorin nukkuessa ihan vain johonkin mitä juuri silloin haluan tehdä. -En sellaiseen mitä täytyy tehdä. Se mitä en ole tehnyt, on ns. taukopäivän pitäminen. Vaikka pari tuntia ”työskentelyaikana” voi monen korvaan kuulostaa naurettavalta, kaiken muun ohessa se ei ole ihan kevyt lisä. Myönnän että olosuhteissa on välillä muitakin jaksamiseen ja keskittymiskykyyn vaikuttavia tekijöitä, mutta joudun pitämään ne privaatteina.

Työmäärän vähentäminen ei siinäkään mielessä ole luovuttamista, koska se mahdollistaa jaksamisen riittämisen lapsen kanssa olemiseen ja lapsesta huolehtimiseen. Vaikka sen suhteen jaksamisesssani ei ole ollut ongelmia vielä koskaan, haluan myös varmistaa ettei sellaisia tule jatkossakaan. Lisäksi minun on oltava jaksamisen suhteen riittävän hyvässä kunnossa sitä jännityksellä odotetun uudenlaisen arjen alettua. Eiköhän tämä tästä.