”Lapset eivät ole robotteja” -Entä aikuiset?

Minusta on ihanaa seurata miten Juniori kasvaa kehittyy ja oppii uusia asioita. Edelleen hän nukkuu hyvin sekä yöllä että päivällä. Myös kävely sujuu, joskin veikeän näköisesti ja välillä muksahdellen. Mistä olen myös hyvilläni, on sekä taito kiivetä sohvalle että tulla itse alas turvallisesti. Potalla asiointi sujuu myös ongelmitta, tosin siihen paljon puhutusta ”vessahätäviestinnästä” en ole saanut mitään tolkkua. Ehkä puhumme Juniorin kanssa vain eri kieltä, tai sitten minun pitäisi kyetä lukemaan hänen ajatuksensa. Tähän mennessä olen vain luottanut rytmiin.

Puolitoistavuotias alkaa myös olla siinä iässä, että ihan kaikkea ei enää voi antaa vain oppia itsestään. Niin leppoisa kuin Juniori osaakin olla, hän osaa myös näyttää oman tahtonsa. -Eli kieltäytyä. Mikäli äiti ei tätä yksinkertaisuutta ymmärrä ensimmäisellä tai toisella varoituksella, Juniori kyllä tekee selväksi mikä hänelle sopii ja mikä ei. Omaa tahtoa siis löytyy, ja vahvaakin. Haasteena vain on se, että tässä taloudessa on kaksi ihmistä jotka eivät mielellään luovuta. Millaisista asioista meille siis tulee konfikteja?

Lusikan käyttö ja syömisen opettelu

Nyt on pakko todeta ettei Juniori ole sitä vahvinta ”minä itse” -tyyppiä kun kyse on jostain toimenpiteestä mikä pitäisi tehdä. Hän osaa kyllä (halutessaan) riisua ulkohaalarin yltään. Sukat ja lapset lähtevät turhankin tehokkaasti. Pukiessa Juniori auttaa kiitettävästi, eli ainakin projekti tapahtuu yhteistyössä. Pienimuotoista sormiruokailua olemme saaneet tehtyä, mutta muuten syömisessä Juniori haluaisi täyden palvelun. Valitettavasti ikää on jo sen verran, että palvelun määrä tulee ainoastaan laskemaan. Ja tästähän Juniori ei pidä.

Voin rehellisesti myöntää että lusikan käytön harjoittelu ei ole sujunut aivan kuten olisin haaveillut. Saavutus on, jos Juniori vapaaehtoisesti suostuu tarttumaan lusikkaan. Hän saa ruokaillessa myös oman lusikan, mutta lähinnä kääntelee ja tutkii sitä. Jostain kumman syystä kyseinen esine onkin sitten ainoa mitä hän e laita suuhunsa. Todennäköisesti toimin täysin väärin, mutta yritän saada kädestä pitäen Juniorin (puoliksi) itse laittaman lusikan suuhunsa. Jogurtin kanssa tämä jopa onnistuu, sillä ns. herkut saa syötyä nopeammin jos toimii äidin älyttömien ohjeiden mukaan.

Ehkä pahinta on lukea lapsista jotka ovat tyyliin alle vuoden ikäisinä IHAN ITSE innostuneet syömään ja vieläpä IHAN ITSE. Olen tässä yrittänyt aivopestä Junioria mutta turhaan. Ja myönnän myös itsekin laistaneeni. Mieleni tekisi laistaa edelleen, mutta valitettavasti lapsen ikää ei saa vähenemään. Kun lusikka yritetään heittää ja lautanen paiskoa lattialle yms. miten taapero mieltään osoittaa, myönnän että mietin kuumeisesti mikä reaktio olisi oikea. Itselläni kärsivällisyyttä riittää varsin pitkälle, mutta minusta lapsen on ymmärrettävä ettei kyseinen toimina oli äidille ok.

Toistaiseksi olen todennut vaikkapa ”nyt äitiä alkaa harmittaa”. Muutan äänensävyni hieman tiukemmaksi, mutta en huuda. Pääasia on, etten lepertele tai kuulosta iloiselta, sillä erot äänensävyissä kertovat Juniorille missä mennään. Kun lusikka Juniori toimii ohjeiden mukaan (vaikkakin sitten vahingossa), kehun häntä äänensävyllä joka taas tekee selväksi että nyt tuli tehtyä hienosti. Monessa asiassa tämän on toiminut hyvin, ja Juniorikin näyttää varsin tyytyväiseltä.

Kaikkeen ei saa koskea (tai rikkoa)

Olen muokannut kotini niin lapsiturvalliseksi että näky on jopa.. omanlaisensa. Kun Juniori on hereillä ja seikkailee sisätilöissa, olen pyrkinyt poissamaan kaikki sähköjohdon hänen ulottuviltaan sekä laittanut pistorasioihin tulpat. Olen sähkön suhteen niin neuroottinen, että Juniorilla ei millään muotoa ole lupaa tutkia näitä. Tietenkin ne kiinnostavat, mutta todella hienosti hän siirtyy poispäin kun sanon ”ei”. Varmuuden vuoksi kehun tässäkin kohtaa, siis mikäli Juniori itsenäisesti toimii ohjeiden mukaan. Ai miten niin koulutan lastani kuin koiraa..

Juniorin kourat ovat myös toiminnaltaan sellaiset, että jokainen esine ei niissä säily ehjänä. Jos esineessä on paperia, se repeytyy alta aikayksikön. En edes tajua miten lapsi voi saada vaikkapa kirjasta sivun irti niin, että tuskin on saanut koko kirjaa käsiinsä. Vaikka miten yritän laittaa kaiken ei Juniorin käsiin kuuluvan riittävän kauas hänen ulottuviltaan, kerran pari kuukaudesa Juniori onnistuu yllättämään. Yleensä Juniori suhtautuu leppoisasti kyseisen tavaran menettämiseen, mutta erimielisyyksiäkin syntyy. Toki itseänikin harmittaa kun olin arvioinut tavaran sijainnin väärin, tai sitten olin yksinkertaisesti huolimaton.

Läheisyys ”sovintoeleenä”

Syömiseen taitavat liittyä suurimmat taistelut. Minulle on kuitenkin tärkeää näyttää Juniorille että äidin syliin saa tulla, eikä mikään ”skaba” oli sellainen että äiti siirtyisi etäälle. Tästä syystä jos jokin tilanne on ollut uuvuttava, jälkeenpäin otan Juniorin rinnalle ja hän on tullut siihen mielellään. Kovin pitkävihaisia emme jaksa olla, sillä imetyshetkellä joko rauhoitumme tai hölmöilemme. Tässä kohtaa Juniori saa päättää kumpaa tehdään, vai kenties molempia. Vaikka Juniori ei vielä ymmärräkään ihan kaikkea puhetta, puhelen hänelle usein rauhallisella äänellä. Kerron ymmärtäväni että nyt harmitti kun piti tehdä asia eri tavalla kuin haluaisi, mutta nyt vaan pitää opetella. Lisään myös, että äidin syliin pääsee aina vaikka miten kiukuttaisi.

Mitä olen ymmärtänyt tuttujen kokemuksista, Juniorin ”uhma” ei ole lainkaan pahinta laatua. Ja hyvähän se on että omaakin tahtoa löytyy. Toki myönnän että on hetkiä, joina mietin miksi lapset eivät ole robotteja.. edes niinä yksittäisinä hetkinä. Niihin kuuluvat hetket joina pitäisi olla valmiina tiettyyn kellonaikaan ja tietyssä kunnossa. -Siis mihin ei kuulu look nimeltä ”ruokaan peittynyt lapsi”. Tai sitten silloin itsellä ja usein myös lapsella alkaa väsymys painaa päälle. Eihän näin saisi ajatella, eikä kukaan ajattelemaan. -Julkisesti. Lapset eivät ole robotteja, mutta meidän aikuisten tulee pyrkiä sellaiseen käytökseen sillä inhimmillisyys aiheuttaisi lapselle elinikäiset traumat ja tuhoaisivat jonkun olennaisen ikään kuuluvan kehitystehtävän.

Onneksi robottisyndroomasta voi luopua edes läheisyyshetkinä. Kun jostain koettelemuksesta (eli jokapäiväisestä toimenpiteestä jonka sujuvuus vaihtelee) on selvitty, sylihetki taitaa olla tarpeen molemmille. Saatan arvioida Juniorin ajatukset täysin väärin, mutta joskus tulee sellainen olo että hän yrittää kertoa ”minäkin tykkään äiti sinusta”. Oli asia näin tai ei, tunne siitä riittää. Kun toinen painaa kasvonsa kiinni, katsoo ja ehkä hymyilee, ehkä olen edes vähän tykkäämisen kohteena. Eikä Juniorille jää epäselväksi että tunne on molemminpuoleinen. -Vaikka äiti kiusaakin kaikella turhalla.