Vanhemmuus: vastuu ja vapaudet

1,5 vuotta kokemusta lapsena ainoana lähivanhempana on opettanut paljon. Mitään painajaista tämä ei lapsen ja lapsen asioiden sekä arjen hoitamisen kannalta ole ollut, mutta opettavaista kuitenkin. Käytän teksteissäni käsitettä yksinhuoltaja tai lyhennettä YH, mitä en juridesti ole. Käytännössä kuitenkin olen. Yksityisyyden vuoksi en avaa asiaa teksteissäni enempää. Minulla on hyvä tukiverkko, mutta olen pärjännyt paljolti myös yksin. Vaikka opiskelu tässä vaiheessa ei enää onnistunutkaan toiveiden mukaan, olen sitä voinut tehdä, ja jopa hieman harrastaa. -Tai oikeastaan paljonkin, mikäli olen vain saanut yhdistettyä asioita.

Ennen äidiksi tuloa ajatus lapsen priorisoimisesta kuulosti ajatuksena suurelta ja suorastaan kahlitsevalta. Tämä johtui pääasiassa siitä, miten asiasta ympärilläni puhuttiin. Raskauden loppuvaiheessa ja mennessä yliajalle aina mitä toivoin oli synnytyksen käynnistyminen. Tulkoon vaikea synnytys, tulkoon huonosti nukkuva vauva, tulkoon koliikkivauva.. kunhan tulee terve vauva tämä helkkarin raskausaika loppuisi viimein. 10 päivän lisäodotuksen jälkeen toiveeni täyttyi. Synnytin 52-senttisen nyytin joka tapitti minua ihmeissään ja päästyään ensimmäisen kerran rinnalle hän oli kuin olisi löytänyt oikean osoitteen. Sellaisissa merkeissä ensimmäiset kuukaudet menivätkin. Mutta entä kuluneet 1,5 vuotta? Mitä muuta minulle on selvinnyt kuin imetykseen liittyvät faktat?

Lapsen ehdoilla meneminen

Lapsen ehdoilla meneminen ei tarkoita sitä, että lapsi määrää. Lapsen tarpeet määräävät mitä tehdään ja milloin. Kun vauva ei enää ole samalla tavalla riippuvainen esimerkiksi yöruokinnasta, päivärytmiä voi yrittää vähitelen rakentaa. Jos rehellisiä ollaan, se oli minulle yhtä vaikeaa kuin vauvalle. Kuukaudessa ehdin tottua repaleiseen rytmiin missä nukuttiin kun sopiva hetki oli. Myönnän että iltainen nukkumanmeno oli varsin myöhään, ja nukkumaanmenon aikaistaminen oli oma haasteensa. Vähitellen kumpikin meistä nukkui enemmän yöllä kuin päivällä. Kesällä yöt olivatkin jo selkeästi nukkumista varten. Kokonaiset yöt tulivat jo varhain, itse asiassa niin varhain että jouduin lypsämään maitoa ja toivomaan että vauva heräisi syömään.

Nykyään lapsen ehdoilla meneminen tarkoittaa aktiviteetin suunnittelemista niin, että lapsen perustarpeet täytyvät: ruoka, uni ja puhtaus. Toki läheisyys on tärkeää kun sellaisen tarve tulee. Lisäksi aktiviteetin on tärkeää olla sellaista, että Juniori saisi vähinkäänkin jaloitella. Näin ollen olemme sis päässeet käymään esimerkiksi Triplassa, minne pääsimme varsin harmittomasti julkisilla. Lapsen ehdoilla tekeminen ei siis sulje pois kaikkia aktiviteetteja kunhan lapsen tarpeet ottaa huomioon. Jos käyn jäälle, etsin Juniorille hoitajan harjoitusten ajaksi. Näin Juniori saa viettää sen tunnin hieman mielekkäämmin. -Kyllä, osa saamastani hoitoavusta on maksullista. Tämä on puoliksi myös periaatekysymys. Jäälle pääseminen ei ole pakollinen meno, vaan ihan omaksi ilokseni. Mielestäni tällöin on ihan aiheellista käyttää maksullista hoitoapua.

Ns. omat jutut

Kyllä niitä voi tehdä, toki jutuista riippuen ja edelleen lapsen ehdoilla. Jos ne omat jutut oikeasti vaativat olosuhteet joihin lasta ei voi tuoda ja aikaa niin paljon ettei vapaata ole mahdollista saada, valitettavasti on pieni todennäköisyys että se juttu jää tauolle. Kuten olen aiemmin kertonut, en tälläkään kaudella osallistu luistelukilpailuihin vaikka ohjelma olisi miten valmis tahansa maaliskuussa. Oman sarjani vuoro on illalla aikaisintaan klo 20:00, tosin noin aikainen alkamisaika olisi ihme. Tuohon aikaan nukutan Junioria, en luistele. Ja kyllä, lapsen nukuttaminen on minulle tärkeämpää kuin luistelu. Sen sijaan voin ottaa Juniorille tunniksi hoitajan ”ihmisten aikaan” kerran pari viikossa.

Joskus niiden omien juttujen harjoittamista pitää myös hieman muokata. -Siis mikäi se on mahdollista. Itse en ole joutunut karsimaan liikunnasta. Päinvastoin. Liikuntaa mahtuu päivään lapsen kanssa ulkoilemisen kanssa sen verran runsaasti, että välillä JOUDUN karsimaan liikunnasta. Aika ongelmitta olen voinut tehdä hyppyharjoituksia ja kuntoharjoittelua Juniorin ollessa läsnä. Itse asiassa tehnyt tästä yhteisen leikin minkä tavoitteena on juoksuttaa myös Junioria. Teen pienen spurtin ja Juniori kipittää perässä. Sillä väliin teen rotaatiohypyn tai vaikkapa jännehyppyjä tms. Kun Juniori pääsee luokseni, hän saa toimia vielä assistenttina kyykyissä mikä on ilmeisesti äärettömän hauskaa. Sitten on myös kertoja joina itse otan rennommin ja tutkin Juniorin kanssa ympäristöä. Esim. tänään teimme näin leikkipuistossa. Talvella kuvioihin astuu pulkkailu.

Kotosalla pidän Junioriin valmiuksiin sopivan hetken uusien asioiden harjoitteluun. Näihin kuuluu mm. palikoilla rakentaminen, palapelit sekä ne ärsyttävä palikat jotka pitäisi muotonsa mukaan sujauttaa oikeasta kolosta laatikkoon. Juniori kyllä yrittää, mutta kiinnostus on selkeästi enemmän kävelemisessä ja liikkumisessa. -Ihmekös tuo, sillä kävely alkaa sujua. Uskon että kiinnostus käsillä tekemiseen tulee aikanaan, mutta yritän päivittäin tarjota sitäkin hänelle ja näyttää mallia. Annan Juniorin myös seikkailla kotona itsekseen, toki koko ajan toisella silmällä vahtien. Samalla olen voinut maalata tai tehdä muuta sellaista minkä voi spontaanisti keskeyttää.

Eli ne ns. omat jutut eivät ole suljettu pois, mikäli niitä vain voi tehdä lapsen läsnäollessa tai parhaassa tapauksessa lapsen kanssa. Olen nähnyt syyllistäviä kommentteja joissa hiekkalaatikon vieressä treenaavaa äitiä komennetaan leikkimään lapsen kanssa. Jos lapsi viettää hiukkalaatikolla aikaa esim. 30 minuuttia tai enemmän, tuskin monikaan äiti jaksaa kyykätä tai punnertaa koko aikaa. Aika todennäköisesti tuokin äiti/isä/vanhempi koputtelee hiekkaämpäriä ”hyvän kakun” toivossa. Lisäksi ne säännölliset ja (todennäköisesti) lyhyet jumppahetket auttavat pysymään lämpimänä silloin, kun ylle ei tullut laitettua pilkkihaalaria. -Mikä varmasti kuuluu jokaisen vaatevarastoon. Ja toisaalta..  osa vanhemmista taas nauttii hiekkaämpärin koputtelusta.

Muutokset ajattelutavassa

Itse taidan pohtia aika paljon annanko lapselleni riittävästi huomiota. Todennäköisesti kyllä, sillä esimerkiksi tämä kirjoitushetki tapahtuu Juniorin nukkuessa. Tai itse asiassa muutamassa erässä, sillä hänen herättyään olen keskeyttänyt kirjoittamisen. Arvostan hetkiä joina pääsen esimerkiksi jäälle. Arvostan myös hetkiä kun voin itse keskittyä syömiseen eikä ruokani jäähdy huolehtiessani Juniorin syömisestä. Silti nuo toimenpiteet eivät ole ongelma. Jos Juniori herää päiväunilta oletettua aiemmin, minua ei harmita oman tekemiseni keskeytyminen, vaan se että iltaa kohden saattaa iskeä pienoinen väsymyskiukku. -Siis Juniorille. Ehkä joskus minullakin mutta en myönnnä asiaa.

Lapsen priorisoimiseen totuttelu jännitti hieman, mutta Juniorin synnyttyä se ajattleu tuli itsestään. Oikeastaan kuulun heihin joille omien perustarpeiden muistaminen on ollut vaikeampaa. Tästä syystä olen kiitollinen läheisilleni jotka muistuttavat mm. riittävän levon tarpeesta. Toki ajattelu voi muuttua Juniorin kasvaessa. Toki riippuvuus aikuisesta vähän joka asian kanssa vie vielä aikaa. Tosiaalta on tärkeää muistaa, että taito tehdä asioita itse ei vie pois tarvetta siitä, että lähellä on aikuinen. -Ja nimenomaan lapselle turvallinen aikuinen. Tarve läsnäoloon on itsestäänselvyys.

On varmaa että joudumme vielä vaihtamaan asuinpaikkaa minun työtilanteeni vuoksi. Ennen lasta asuntoa valitessa aikuisen tarpeet olivat prioriteettina, mutta nyt automaattisesti mietin millainen alue ja koti on lapsen kannalta hyvä. Lisäksi toimivuus on tärkeää. Mietin myös työtä mitä teen. Juniorin ollessa pieni toivon pääseväni päivätyöhön mahdollistaakseni meille selkeän viikko- ja päivärytmin. Toivon myös, että Juniorille löytyisi hänelle mieleinen harrastus, mikäli hän jostain innostuu.

Valintoja ja vastuuta

Tässä kohtaa ajatteluni voi kuulostaa ajoittain jopa karulta. Kun puhutaan valinnoissa, olen aika jyrkästi sitä mieltä että kulttuurissamme lapsi on useammin oma valinta. On valinta jättää ehkäisy pois, on myös valinta olla tekemättä aborttia kun liuskaan ilmestyy kaksi viivaa. Harvemmin ketään pakotetaan pitämään lapsi etenkään tilanteissa joissa raskaus ei ole toivottu. Lapsettomuus voi olla valinta, mutta ei aina. Joku voi toivoa omaa lasta, mutta ei syystä tai toisesta sellaista saa toiveista ja yrityksistä huolimatta. Raskaus voi myös mennä kesken, jolloin lapsen menettäminen ei todellakaan ole oma valinta. Nämä ovat suurimmat syyt miksi en äitinä näe mitään syytä nousta lapsettomien yläpuolelle. Pidemmän päälle taustalla on sarja omia valintoja.

Osa käsittää erityisesti lapseen liittyvän vastuun kantamisen ajatuksena ”minun täysyy selvitä yksin”. Tavallaan olen sama mutta en kuitenkaan. On kaksi eri asiaa sysätä hoitovastuu jonkun muun harteille kuin pyytää ja vastaanottaa tukea. Minulle se 1-2 jäävuoroa viikossa (jos vain onnistuu) on tavallaan osa vastuun kantamista, sillä se kaksi tuntia viikossa aidosti omaa aikaa auttaa palautumaan. Muut mahdolliset lapsivapaa käytän yleensä rästihommien tekemiseen. Mutta olennaista on, etten halua koko aikaa olla vaatimassa lapsivapaata.

Entä jos vanhempi väsyy henkisesti tai fyysisesti, tai molemmilla tavoin? Itselläni on lähes nollatoleranssi sille, että ihmiset alkavat leikkiä jonkinlaista sankaria ja sitten uuvuttavat itsensä. Siinä ei ole mitään hienoa, että uuvuttaa itsensä ja elvistelee ajatuksella ettei koskaan tarvitse apua. Itse olen saanut läheisten lisäksi valtavasti tukea neuvolapsykologilta, joka on auttanut minua peilaamaan ajatuksian ja toisaalta pääsemään irti liiallisesta syyllisyydestä liittyen päätöksiin joita olen tehnyt. Neuvolan ja sosiaalitoimen sekä muut lapsiperheitä varten olevat palvelut ovat käyttöä varten, eivät sanktio siitä että huonosti on pärjätty. Mielestäni yksi vanhemmuuden merkittävä vastuu on hakea apua kun sitä tarvitsee. -Ja mieluummin ajoissa.

Myönnän että joissain asioissa vanhemmuus on muuttanut ajattelua, tai enemmänkin asioihin reagoimista. Ennen äidiksi tulemista esimerkiksi treenien peruuntuminen ärsytti, nyt hyväksyn asian neutraalisti ilman suurempia tunteenpurkeuksia. -Tai edes tunteita. Asia on ok. Enemmän ärsyynnyn jos lapsen läsnäolo on ongelma on ihmisille ongelma. Jos rehellisiä ollaan, ymmärrykseni sellaisia ihmisiä kohtaan jotka eivät siedä lasten läsnäoloa millään tavallan on mitätön. Kyllä, joskus Juniorin kirkaisut sattuvat minunkin korviini. Mutta oli kyse mistä ikäluokasta tahansa, heidän olemassaolonsa jossain paikassa on vain hyväksyttävä. On monenlaisia ihmisiä jotka olemuksellaan, tai tarkemmin ottaen toiminnallaan ärsyttävät minua mikäli sattuvat lähelle. Esimerkiksi haisevia eväitä julkisissa kulkuvälineissä syövät ihmiset. Mutta koska heilläkin on oikeus matkustaa samassa kulkuvälineessä ja heilläkin sattuu joskus olemaan nälkä ja heidän makumieltymyksensä kohdustuvat minun nenässäni pahalta haiseviin ruokiin, tehtäväni on hyväksyä heidän läsnäolonsa.

Yhteenvetona voisi todeta, että lapsen priorisointi ja lapsen ehdoilla meneminen ei tapahdu hampaat irvessä. Jostain syystä aiemmin tärkeistä asioista joustaminen tai jopa luopuminen käy ilman suurempaa draamaa. Tämän oikeastaan voisin todeta tuleville äideille jotka juuri tätä asiaa pelkäävät: Moni asia saattaa tapahtua itsestään ilman suurempaa taistelua. Lapsen ehdoilla menemisestä ja elämisestä tulee luontevaa. Toki omaankin aikaan kannattaa panostaa. Sitä ei ehkä saa niin usein kuin haluaisi, mutta se tunti pari viikossa on sitäkin hauskempaa.