Aikuisen tunnetaitojen vaikutus lapseen

Taas kerran poikkean ”ennen kaikki oli paremmin” -ajattelusta. Olen vuosimallia -85. Olen perehtynyt käsitteeseen tunnetaidot vasta aikuisiällä. Kiitos ehkä parhaan opettajani ikinä, yläasteella psykologian valinnaisella kurssilla saimme pienen ekskursien tunnetaitoihin. Tosin ilmiöllä ei tuolloin ollut vielä nimeä. Vähintään yhtä paljon mieleen jäänyt ohje: ”Älä sano ihmistä tyhmäksi, mutta kerro hänen toimineen tyhmästi”. Tunnetaitoihin perehdyin enemmän yliopisto-opintojen ja työn ohessa. Silloin pidin asiaa taas uutena ”innovaationa”, jokin järkevänä sellaisena. Toimivuudesta en osannut sanoa mitään.

Nyt aikuisiällä pohdittuani omia tunnetaitojani, myönnän kasvaneeni varsin tehokkaasti kieroon. Asiat otka olen havainnut omissa tunnetaidoissani ovat jotain sellaista, mitä en halua Junioriin siirtää. Siispä yritän antaa itselleni raskaan sarjan tukiopetusta.

”Huonoa käytöstä”

Ei todellakaan ollut sopivaa itkeä ja meluta kiukuttelusta tai raivoamisesta puhumattakaan. Tämä on jäänyt mieleen erityisesti kouluajoista. Mikäli itku ei alle 10-vuotiaalla ollut seurausta kovasta fyysisestä kivusta, se oli noloa. Tavallisesti itku liittyi erilaisiin konfliktihin, ja joskus tapaturmiin. Tosin tapaturmat varsin usein oli konfliktin seuraus. Jos sängystä noustiin väärällä jalalla, ärtymys purettiin joko nielemällä se, tai sitten osoittamalla mieltä. Toteamus ”minulla on tänään huono päivä” oli tuntematon. Toisaalta, myös aikuiset taisivat kärvistellä omassa tilanteessaan. Ei siis liene ihme jos joinain päivinä pohdomme mikä demoni opettajaa vaivaa.

Huonotuulisuuden ilmaisu oli sama kuin huono käytös. Jos vaikeat tehtävät turhauttivat, päivä tuntui pitkältä, tunnin aihe ei kiinnostanut, ärsytti muuten vain, ruokana oli minestronekeittoa puoliraa’alla jauhelihalla, oli parempi pitää suunsa kiinni ja purra vaikka hampaaseen lohkeama jos muu ei auttanut. Itse ainakin pelkäsin käytöksen arvosanan tipahtamista. Yläasteella tilanne paheni, sillä murrosikämme vuoksi olimme entistä enemmän tähtäimessä käytöksemme vuoksi. Murrosikä nähtiin enemmänkin sairautena, minkä seurauksena me ”murkut” emme kyenneet hormonien räiskyessä kontrollimaan käytöstämme.

Koska käsitys mielenterveydestä oli vielä varsin alkeellisella tasolla, ei ajatus normaaleista tunteistakaan ollut erityisen tunnettu. Erityisesti negatiivisten tunteiden oletettiin vain häipyvän: Älä raivoa! Rauhoitu! Opettele käyttäytymään! Ole hiljaa! Näillä mentiin. Ne joiden motivaatio kohdistui kelpaamiseen auktoriteettien silmissä, panostivat hyvään käytökseen.

Itkeminen oli heikkoutta

Ennen kuin Juniori syntyi, halusin deletoida käytöstä yhden lauseen: Älä itke. Ihan periaatteesta en halua käyttää tuota kehotusta edes lohtusuksena. Lapseni saa itkeä milloin vain. Toki pyrin opettamaan häntä olemaan käyttämättä itkua keinona saada tahtonsa läpi, mutta niinäkin hetkinä hän saa itkeä. Vaikka itkun alkuperäinen tarkoitus olisi ilmaista omaa tahtoa, ajattelen että mukana voi olla myös se pettymyksen tunne kun pistorasiaan ei oikeasti saa koskea. Lapsi joutuu kohtamaan ikävän tunteen, ja omalta osaltaan hän käsittelee sitä itkun kautta. Tosin hän ei edelleenkään saa lupaa koskea pistorasiaan.

Pienempänä itkeminen oli vielä normaalia. Josain vaiheessa kun itse en edustanut enää joukon nuorinta, itkemisestä tuli jonkinlainen pahe. Koulussa luokkamme oli varsin suuri, yli kolmekymmentä oppilasta. Ei ollut erityisen mukavaa kun parhaimmillaan 31 päätä sekä opettaja kääntyivät katsomaan mikä tuota vaivaa kun se itkee. Se oli eräänlainen skandaali mihin liittyi häpeä. Huomio oli samankaltaista kuin olisi epähuomiossa lähtenyt pyjama päällä kouluun. Tätä tavallisesti seurasi kuiskuttelu: ”Se alkoi pillittää koulussa!” Usein asiasta myös muistutettiin ilkkumalla. IKävä tunnustaa, mutta taisin itsekin joskus sortua muiden mukana siihenkin. Voisinpa pyytää asianomaisilta anteeksi. -Senkin uhalla että asia ehkä unohdettiin koulupäivän päätteeksi.

Itkeminen oli noloa. Se oli tila, mikä oli saatava nopeasti loppumaan. Itsekin taisin omaksua aika nuoretan ajatuksen, ettei itkeminen auta lainkaan. Minusta tuli aika taitava itkemättömyydessä. Koko vuoden ajalla itkemiskerra oli laskettavissa yhden käden sormilla. -Siis itkemiset jotka joku muu näki. Tietenkin salaa saattoi itkeä, sehän oli privaattia. Vähän samaa kategoriaa kuin vessassa asiointi. Kas, taisin muuten itkeä vessassa sillä oven sai lukkoon.

Tunnetaidojen varhaiskasvatusta kotona

Omala kohdallani käyn aika raskaan sarjan tehokurssia tunnetaitojen opettelussa omalla kohdallani. En edelleenkään kykene itkemään kuin privaatisti, mutta ehkä opin sen taidon vielä. Ainakin yritän oppia. Tosin jostain syystä itku ei ole erityisen herkässä minulla. Tai on tietyissä tilanteissa. Mutta se että sen antaisi tulla.. sama pätee muihin, erityisesti negatiivisiin tunteisiin. Tosin ihan Juniorin mukavuuden takia haluan välttää äänen korottamista. Tosin joskus juurikin niiden sähköjohtojen räpläämisyrityksen yhteydessä äänensävyni on mennyt tasolle ”ärtynyt”.

Sitten ne positiiviset tunteet.. En osaa sanoa miten paljon Juniori puhetta ymmärtää, mutta kosketusta ja äänensävyjä kyllä. En pusuttele, sillä se ei jostain syystä ole minulle ominaista. Muiskuja kyllä annamme ja teen ”feikkipusuja”. Mutta joka päivä on hetkiä kun saan hyväntuulisen Juniorin syliin. Noina hetkinä revin itsestäni ulos lauseen: ”Äiti rakastaa sinua, sinä olet ihana!” Muulla tapaa tämä ilmenee avoimena sylinä, osallistumisena hassutteluun, inside -vitseinä yms. Minusta tuntuu että yhteys pelaa. Ja sitten 20 vuoden päästä aikuinen Juniori kysyy: ”Äiti, rakastitko sinä minua yhtään kun olin pieni?” Toisaalta jos lisään halimista ja muuta tunteiden ilmaisemista, ehkä Juniori kysyy: ”Äiti, mietitkö koskaan että olisit voinut vähän rajoittaa pussaamista. Se aika noloa kun olin 15v. ja kaverit tuli käymään.” Niin, se kultainen keskitie..

Toistaiseksi olemme päässeet konfliktien ja uhmakohtausten suhteen helpolla. Yleisin tilanne on ruokailu. Silloin Juniori osoittaa herkästi mieltään. Joskus hän ei halua tarttua lusikkaan lainkaan ja on suuri loukkaus vihjausta että nyt olisi tämän aika. Kuten arvata saattaa, erimielisyys johtaa pienimuotoiseen raivariin. On ruokailuhetkiä jotka tosiaan eivät mene aivan yhteisymmärryksessä. Oma kärsivällisyyteni on koetuksella erityisesti silloin, kun tomaattipohjainen spagettiruoka alkaa olla metrin säteellä kaikkialla muualla kuin siellä missä pitäisi.

Kun olemme selviytyneet ja siistiytyneet, otan Juniorin syliin rinnalle. Siinä selitän hänelle rauhallisesti että ymmärrän miksi häntä harmitti ja miksi äitiä harmitti. Tilanne on rauhallinen ja täynnä läheisyyttä. Vaikkei Juniori ymmärtäisi paljoakaan, haluan koulia myös itseäni puhumaan näin. Haluan opettaa myös Juniorille nimeämään tunteensa ja pohtimaan mikä sai ne aikaan. Toisaalta haluan hänen myös ymmärtävän, että kaikenlaiset tunteet ovat sallittuja. Voi olla että yritykeni meneekin pieleen, mutta toivon tällaisen hellyyden läheisyyden olevan sellainen pääte kurjille tilanteille, että Juniori isompana saisi rohkeutta kertoa avoimesti miltä hänestä tuntuu. -Myös silloin jos äiti tekee jotain hänen mielestään kurjaa.

Mitä toivon tulevalta..

Toivon että omat tunnetaitoni kehittyisivät niin, että voisin antaa Juniorille mahdollisimman hyvää esimerkkiä. Haluan toisaalta pysyä jatkosakin rauhallisena. Toisaalta uskon, että avoimuus ja tunteista kertominen ennaltaehkäisee suurempia purkauksia. Jos itse nousen väärällä jalalla, haluan oppia tiedostamaan asian ja kertomaan Juniorille asiasta ihan siksikin, että hän ymmärtää ettei mahdollinen esimerkiksi vaiteliaisuus tarkoita että hän olisi tehnyt jotain pahaa. Haluan kannustaa myös Junioria samaan: opettaa häntä kertomaan jos tuntuu pahalta. -Oli siihen syy tai ei. Haluan opettaa hänelle sen, että meillä kaikilla on joskus huonoja päiviä, ja että silloin on tärkeää uskaltaa kertoa miltä tuntuu.

Toivon myös, että Juniori kasvaisi pitämään kaikenlaisia tunteita luonnollisina. Toisaalta tunnetaitoihin kuuluu mielestäni myös empatia. Itse uskon, että hyvät tunnetaidot auttavat myös ymmärtämään toisia ihmisiä sekä tunnistamaan kohtaamiensa ihmisten tunteita. Kun Juniori tuosta kasvaa ja käsityskyky laajenee, yritän parhaani mukaan kertoa myös siitä, miten samalla nimellä kulkeva tunne voi ilmetä monella eri tavalla. Kun useampi ihminen nauraa samalle vitsille, joku hymyilee, toinen tirskahtaa ja kolmas taas ehkä nauraa vatsansa kipeäksi. Jollekin taas on ominaista nauraa sellaisella volyymilla että tärykalvojen joustavuus on koetuksella. Mutta jokainen tapa on osa ilmaisijaa.

Miten tärkeänä sinä pidät lapsen vanhemman tunnetaitoja?