Kolme vuotta alkoholistista eroamisen jälkeen: Vapaus

Sairastelukierre teki viime viikonloppuna sellaisen tauon, että uskaltauduin hyödyntämään välillä saatavaa omaa aikaa. Tällä kertaa aika oli hieman pidempi. Koska sitkeä flunssa on pakottanut ja näyttää pakottovan edelleen ”karanteeniin” (erittäin paha yskä ja muu kiva mitä flunssaan liittyy ja minkä esittely ei työpaikalla ole toivottua). Vaikka sunnuntaina tauti teki paluun, ehdin lauantaina kokea jotain sellaista, mikä monelle on itsestäänselvyys. Minulle se oli elämys: Syöminen ulkona ja kaupungilla kiertelyä kiireettömästi. Lisäksi mahdollisuus oman ikäluokan seuraan ilman lasta/lapsia toi uudenlaisen tunnelmansa.

Elämä maaseudulla: vaihtelu oli mahdotonta

Jos unohdamme olosuhteet, en voi sano että maalla olisi ollut hirveää. Oli paljon asioita joista pidin. Puhdas ilma, hiljaisuus, luonto, tietynlainen yksinkertaisuus, ulkona liikkumisen helppous, hyötyliikunta ja erilaisten asioiden arvostaminen. Toisaalta eristäytyminen oli liian helppoa. Välimatkat olivat pitkät, ja fyysinen työ henkisesti raskaan päivätyön lisäksi vaativat veronsa. Oli vaikea päästä tapaamaan ihmisiä tai ylipäänsä käymään jossain. Nautin suuresti päästyäni kerran lähimpään kauppakeskukseen päivittämään vaatevarastoani. Kyllä, turhamaisuus ei kadonnut mihinkään.

En kuitenkaan halua yleistää. Jos työmäärä olisi ollut jaettavissa ja muuta kuormitusta ollut vähemmän, ehkä viikonloppuisin olisi tullut käytyä enemmän eri paikoissa ja tavattua ihmisiä. Haasteena alkoholistin kanssa asumisessa taisi juurikin olla se eristäytyminen. Olen itsekin jossain määrin erakoituvaa tyyppiä, mutta tiedän että minulle tekee hyvää patistaa itseäni ihmisten ilmoille säännöllisesti. Vaikka suuremmassa kaupungissa (Suomen mittakaavassa) tietyt asiat ovat haasteellisempia, luulen että minulle on tehnyt hyvää mahdollisuus panostaa sosiaaliseen elämään.

Boheemi, epäkäytännöllinen, akeeminen sekä joskus pinnallinen hörhö

Sellainen minä olen. En ole se kätevä emäntä joka sormiaan napsauttamalla saa kaiken kuntoon, ruuan pöytään, pyykit pestyä, kahvit keitettyä, pullat leivottua jne. Mitähän kaikkeen tuohon listaan kuuluukaan? Hoivaviettiä minulla on, ja haluan pitää läheisistäni huolta edes henkisellä tasolla. Juniorin kohdalla pakettiin toki liittyy muutakin. Mutta sitä klassista emäntä -tyyppiä minusta tuskin saa vaikka miten yrittäisi. Ehkä juuri siksi ei edes kannata yrittää. Sen sijaan olen ikuinen opiskelija ilman opiskelupaikkaakin, joskus epäkäytännöllinen, kenties raivostuttavan analyyttinen, haluan asiat järjestykseen ja kaikessa vaatimattomuudessani ja resuisuudessani nautin myös esimerkiksi silmääni miellyttävistä vaatteista.

Taisin viime viikonloppuna tulla ”kaapista ulos”. Pääsin todellakin ulos sekä nauttimaan aikuisesta seurasta. Tuntui mukavalta olla ja tehdä ilman jatkuvaa vilkuilua ja vahtimista. Kieltämättä podin pientä haukeutta kun se minua juuri ja juuri napaan yltävä vekkuli ei ollut pyrkimässä halaamaan ja syliin. Ehkä podin aluksi jopa pientä syyllisyyttä siitä, että nautin omasta ajasta. Toisaalta ymmärrän ettei se ole lapseltani pois. Tuntui hyvältä olla, käydä ulkona syömässä, jutella ja kuljeskella. Päivän päätteeksi Juniori sylissäni nukkumassa ymmärsin, että tällainen vapaa jäänyt lapsen syntymään. Se oli jäänyt jo muutettuani maalle yksiin alkoholistin kanssa. Vajaa kaksi vuotta sitten vauvan kanssa eristäytyminen oli luontaista. Olimme vain minä ja Juniori.

Kun aikaa kului emmekä enää olleet Juniorin kanssa niin kiinni toisissamme, luulen että sekä minä että Juniori aloimme kasvaa omiksi itseksemme. Edelleenkin sidos on vahva ja tulee muuttumisesta huolimatta pysymään vahvana vielä pitkään ja kenties pidempäänkin. Olen edelleenkin äiti, enkä luopuisi siitä statuksesta ikinä. Mutta samalla alan olla muutakin.

Lapsen kanssa on aiempaa ihanampaa

Nuo pienet vapaat ovat tehneet hyvää molemminpuoleisesti. On ollut ihanaa hakea Juniori päiväkodista kun vastaan tulee oma lapsi kasvot hymyssä halaamaan. Kotona on kiire sekä tarkastaa ovatko tavarat oikeilla paikoilla ja siinä välissä päästä äitiä halaamaan. Myös imetyshetket (läheisyyshetket) ovat muuttuneet entistä tärkeämmiksi. Rytmimme on kääntynyt ”päivätyöläisten” mukaiseksi eikä aikaisempi nukkumaanmenokaan ole Juniorille katastrofi. Toki sellaiset vapa-ajan aktiviteetit jotka eroavat totutusta aiheuttavat Juniorille pienen hädän, sillä hän näyttää olettavan että äiti lähtee jonnekin. Tuntuuhan se kurjalta. Mutta onneksi helpotus on suuri kun äiti ei lähdekään mihinkään.

Olen nauttinut lapsen kanssa olemisesta ennenkin, mutta nyt aivan uudella tavalla. Vauva-aikana en tällaista olisi kaivannut, sillä suurin tarpeeni taisi olla vauvan tarpeisiin vastaaminen. Toki kävin 1-2 kertaa jäällä, mutta siihen ”oma aika” taisi jäädä. Vauva tarvitsi minua, ja halusin olla häntä varten. Kun vauva kastoi taaperoksi, alkoi muukin maailma kiinnostaa. -Kuten olohuoneen lattia ja kuinka siinä pääsisi mönkimään eteenpäin. Lopulta äiti sai olla muualla vähän aikaa, sitten pidempiä aikoja. Nyt alkaa päiväkodissakin olla oikein mukavaa. -Mutta sitäkin mukavampaa ovat hymy ja halaus jotka saan iltapäivällä.

Jotenkin siitä selvisi

Outoa miten yksi tapahtuma voi saada kaiken näyttämään erilaiselta. Mammavaatteet pois ja siistimpää tilalle, julkisilla kaupungille ja ulos syömään. Monelle tuo tarkoittaa lounastaukoa. Minulle se symboloi paluuta kaikkeen mitä luulin jättäneeni taakse. Äitiys on ollut elämäni suurimpia lahjoja. Mutta en voi kieltää, etteikö olisi tuntunut hyvältä saada olla välillä myös se, minkä luulin jääneen taakse. Nainen joka satunnaisesti tykkää vähän laittautua, ehkä hieman jopa keimailla julkisesti, nauraa, olla rento, nokkela ja toisaalta kuunnella vastavuoroisesti muita osapuolia.

Tuntuu melkein hämmentävältä miten paljon olen saanut. Minulla on maailman ihanin lapsi, ja on onni saada olla hänelle äiti. Minun ei kuitenkaan tarvitse lokeroitua yhteen muottiin, sillä voin olla paljon muutakin. Ehdin piileskellä ja hävetä itseäni pitkään, eikä siitä kaikesta irtautuminen käynyt helposti, eikä pelkän oman avun kautta. Olen neljän vuoden aikana saanut asiantuntijalta keskusteluapua sekä päässyt hyödyntämään vertaistukea. En usko että ilman näitä olisin olisin päässyt tähän pisteeseen. Mutta se kaikki työ on kannattanut. Siitä huolimatta että poden tässä pitkittynyttä flunssa mikä rajoittaa toimintaani, minusta tuntuu että elämä on aika ihanaa.