Kun pakkojuhlintapäivät eivät innosta..

Nuorempana vuoden muutamat juhlapäivät olivat kova sana. Joulu oli enemmänkin perhejuhla, joskin erityinen.  Pääsiäinen taas on ollut minulle hengellisesti merkittävää aikaa. Sitten ovat ne muut juhlat: vappu, juhannus ja syksymmällä kenties nk. Halloween. Kuten arvata saattaa, nämä juhlat eivät ole toteutuneet 18 ikävuoden jälkeen kuivin suin.

Pakkojuhlintapäiviä

Nuorempana, erityisesti alle 25-vuotiaana juhlin kieltämättä täysin vapaaehtoisesti ja suurella motivaatiolla. Vappuna erityisesti päivän kaava oli ennalta-arvattavissa: päiväsaikaan hyvät ”pohjat”, Mantan lakitus mitä en tosin koskaan konkreettisesti nähnyt ja illalla muuta juhlintaa. Joskus kunto riitti jopa seuraavan päivän piknikiin. Tosin minulla teki pahaa kun lähistölä availtiin kuoharipulloja.. Mutta ei se pelkkää dokaamista ollut. Tehtiin myös hyvää ruokaa, hölmöiltiin, naurettiin ja ihan vain nautittiin hyvästä fiiliksestä.

Ehkä tulin vanhaksi.. jossain vaiheessa minua alkoivat jurppia nuo ”pakkojuhlintapäivä” joina juopuminen oli enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Minua alkoi väsyttää ajatus pakollisista reissuista Alkoon, ruokakauppaan yms. sekä järjestelyt ja ennen kaikkea fakta siitä, mitä seuraava päivä toisi tullessaan: enemmän tai vähemmän massiivisen krapulan ja ylipäänsä päivän jona kunto ei sallisi minkäänlaista järkevää aktiviteettia. Tähän lisäksi aivojen jumittaminen.

Dokaaminen oli itsestäänselvyys

Välillä itsekin mietin miksen kyseenalaistanut juomista vaikken aina olisi edes halunnut juoda. Sietokykyni alkoholia kohtaan ei koskaan ole ollut huipputasoa. Lisäksi alkoholi satunnaisesti vaikuttaa mielialaani negatiivisesti lähtötasosta riippuen. Jos olen alamaissa, todennäköisesti vollotan. Hyvällä fiiliksellä tosin nauran vatsani kipeäksi. -Toisaalta kykenen sellaiseen ilman alkoholiakin. En koe että alkoholi itsessään saisi aikaan merkittäviä muutoksia mielialassani. Se lähinnä kärjistää sitä tunnetta mikä pohjalla on.

Tämä voi kuulostaa todella ontuvalta puolustukselta, mutta mielestäni esimerkiksi 10-15 vuotta sitten ns. juomakulttuuri oli erilainen. -Ainakin niissä piireissä missä olin. Toisaalta moni alkoi rauhoittua ja vähentää juomista nimenomaan 25 ikävuoden jälkeen. Osalle tuli perhettä, ja osa yksinkertaisesti ei jaksanut remuta enää. Mielestäni tämä on aika normaali kehityskaari. Nuorempana dokaaminen tietyinä päivinä vain oli jonkinlainen itsestäänselvyys. Vappuna puettiin ylle ylioppilaslakki ja haalari. -Ja päihdyttiin. Juhannuksena päihdyttiin kesästä, alkoholista ja ehkä ihmisistäkin.

Jossain vaiheessa ajatuskin alkoi väsyttää ja krapulan maku tuntui suussa

Luulen että tällainen ennakkoväsymys alkoi juurikin silloin, kun 30 vuotta alkoi lähestyä. Ehkä juopumiset ja krapulat olivat niin nähty ja koettu, että niistä tuli riesa. Toki juominen ylipäänsä väheni ja asenne alkoholiin muuttui. Muutos alkoholilaissa myös vaikutti omalta osaltani jonkin verran. Vaikka toisin uskoisi, minua 5,5 %:n vahvuiset juomat kaupassa eivät kannustaneet juopumaan. Sen sijaan halusin panostaa laatuun ja tukea pienpanimoita, joiden tuotteet pääsivät viimein ruokakauppoihin. Juomia alettiin ostaa maun vuoksi.

Jossain vaiheessa minuun iski massiivinen väsymys jokaisen pakkojuhlintapäivän lähestyessä. En vain jaksanut. Vanha viina ja krapulalle ominaiset maut puskivat suuhun jo viikkoa ennen, eivätkä juomat enää houkutelleet. Toisaalta äärimmäiset negatiiviset kokemukset alkoholiin liittyen moninkertaistuivat avoliitossa alkoholistin kanssa. Itse asiassa tiettyen juomien haju etoo vieläkin. Näihin kuuluvat myös muutamat käsidesit joista lehahtaa järkyttävä viinan löyhkä.

En tee mitään..

Nyt en ole tehnyt mitään. En ole jaksanut panostaa näihin pakkojuhlintapäiviin.  Tämän huomaa sosiaalisessa mediassa ja erityisesti blogissani siitä, että olen ilmeisesti ainoa joka ei kirjoita juhlintasuunnitelmistaan. Panostan parin vuoden päästä niin, että Juniori saisi näistä juhlista mukavia muistoja, mutta nyt en vain jaksanut. Edelleenkään en käytä alkoholia, enkä tiedä tulenko sitä koskaan käyttämään. Tuntuu rennommalta kun kumpikaan vaihtoehto ei sisällä erillistä päätöstä.

Mutta parin kuluneen vuoden aikana olen ollut varsin passiivinen. Toki panostan mielelläni hyvään seuraan ja miksen myös hyvään ruokaan. Jälkimmäisen suhteen en vain jaksa nähdä vaivaa. Vaikka eri juhliin liittyvät perinneherkut ovat hauska elementti, minulla ei ole joka juhlaan tiettyä ruokaa tai leipomusta minkä teen. Luulen että parin vuoden sisällä alan kuitenkin panostaa juhlapäiviin Juniorin näkökulmasta. Juniori tuskin ymmärtää eri juhlapäivien teemoista paljoakaan, mutta luulen että joulu ja syntymäpäivät tulevat ensimmäisenä tutuiksi.

Millainen tuleva juhannus voisi olla? -Siis jos vaihteeksi panostan siihen? No, ensimmäisenä toivon Juniorin lisäksi mukavaa joukkoa juhlistamaan. Joukon ei tarvitse olla suuri. Tärkeämpää on se,  että yhdessä juhlivat sellaiset ihmiset jotka viihtyvät toistensa seurassa. Meno ja sisältä olisi luonnollisesti lapsiystävällistä ja sellaista, että lapselle jäisi mahdollisimmat mukavat muistot. -Siis mitä vähän päälle kaksivuotias voi muistaa. Jos ei muuta, niin ainakin valokuvat voivat muistuttaa siitä, että hauskaa oli. Mutta nyt keskityn nauttimaan näistä arkipäivistä mitä meillä on jäljellä nimenomaan tätä arkea. -Ilman pakkojuhlintaa.