Opettavainen flunssakokemus: Lepääminen kannatti!

Nythän se flunssa iski sekä minuun että Junioriin. Taudin rajuus on kaiketi luokkaa ”keskitaso”. Toisin sanoen molemmissa meistä on ollut kuumetta, muttei onneksi korkeaa. Olemme molemmat myös olleet tukkoisia ja ajoittain kärttyisiä. Onneksi kumpikin olemme toipumaan päin. Itselleni tuli eteen suurempi apu mitä edes olin tajunnut. Sain hoitoapua niin, että muutamia toimenpiteitä ja seuranpitoa lukuuntottamatta saatoin levätä. Kieltämättä kun talviaika oli alkanut, aika ennen puolta päivää kului tuskastuttavan hitaasti. Lisäksi olen täysin vieraantunut siitä, ettei tarvitse tehdä muuta kuin levätä. Vaikka aluksi vaikeaa olikin, olen äärimmäisen kiitollinen tästä kokemuksesta heille joilta hoitoapua sain.

Päivä ei alkanut hyvin

Emme olleet Juniorin kanssa kotona yötä. Juniori oli nukkunut yön hyvin, mutta itse niin ja näin. Olin illalla ottanut särkylääkkeen etukäteen, sillä oma tautini alkoi kuin ajastetusti. Yöllä heräilin pariin kertaan kylmästä täristen. Toki tiesin että kuume oli nousemassa ja olisi pitänyt mennä hakemaan lisää särkylääkettä, mutten yksinkertaisesti jaksanut. Toisaalta vaikka kroppaa vihloi, kahden peiton alla oli ilmeisesti mukavaa tutista. -Harrastuksensa kullakin. Juniori joi maitoa pari kertaa, mutta mitään merkittävää showta ei tullut. Itse määrittelen nukkumisen hyvin niin, että uni tulee hetkessä maidon jälkeen.

Aamulla päästyäni aamupalalle jouduin palaamaan takaisin pitkälleni. Minulle on taipumuksena matala verenpaine, mikä tahtoo kiusata erityisesti kuumeisena. Loistava aloitus päivälle.. Saatuani apua verensokerien nostamiseen siirtyminen keittiöön vaikutti jälleen realistiselta skenaariolta. Pöydässä hytistessäni aloin vähitellen uskoa mikä kohtaloni olisi: tänään en ehkä olisi aivan operatiivisessa kunnossa. Asian hyväksyminen oli vaikeaa, sillä en haluaisi vaivata muita. Mutta kun en pysynyt täysin tolpillani, ihan Juniorinkin takia nielin ylpeyteni ja unohdin jääräpäisyyteni siltä erää.

Talviajan alkamispäivä on mielenkiintoista aikaa sairastua. Kun ensin on hyväksyttävä se, ettei päivä mene normaalilla minuuttiaikataululla vaan lepäillen, on vielä hyväksyttävä että sinä päivänä kello olisi tunnin vähemmän kuin yleensä. Kieltämättä puoleen päivään asti kärsin jonkinlaisista kiireisyyden vieroitusoireista. Mutta suunnilleen klo 13 eteenpäin aloin tottua. Asiaa toisaalta auttoi kuumeen nousemiseen liittyvä ilmiö: aloin kummasti viihtyä vaaka-asennossa peiton alla. Vaikka lapsen sairastaminen on kurjaa, tällä kertaa oli onni että Juniorillekin maistui uni sen päivän aikana. Taaperoikäiset tahtovat olemaan sen verran kovia menemään, että heitä on turha kehottaa lepäämään sairastaessa.

Itse asiassa teki ihan hyvää

Tässä oli jotain aivan uutta. Ensimmäisen kerran kerran saatoin Juniorin päiväuniaikaan itsekin mennä sängylle pitkälleni ilman töitä jotka piti ehtiä suorittamaan päiviunien aikana. Toisaalta Juniorin päiväuniaika on minulle ”omaa aikaa”, jolloin olen saattanut lukea tai kirjoittaa nyt kun opintoja ei ole. Jos on, olen päiväuniajat käyttänyt opiskeluun. Toki olotila oli sitä luokkaa että viihdyin peiton alla harvinaisen hyvin. Jostain syystä oli täysin ok olla välillä silmät kiinni ja välillö tuijottaa seinää. -Siis oikeasti. Luulin että aivoni ovat liian addiktoituneet ärsykkeisiin ja puuhasteluun, mutta näköjään kuume teki katosta ja seinästä äärimmäisen mielenkiintoisia kohteita.

Vaikka päivä nitkuti tuskallisen hitaasti eteenpäin, tällainen vähän radikaalimpi lepo taisi tehdä hyvää. Jos tautia ajattelee, luulen että paraneminen sai mukavasti vauhtia levon ansiosta. Toisaalta tuntui sittenkin hyvältä olla  tekemättä paljon mitään. Toki Juniorin jolkottaessa välillä seurailin häntä, imetin jne., mutta kun ne muut pakolliset hommat olivat poissa, saatoin keskittyä asioihin aivan uudella tavalla. Tämä kieltämättä pisti miettimään miltä mahtaisi tuntua jos taloudessa olisi toinen aikuinen. -Valitettavasti en ehkä tajuaisi arvostaa asiaa. Toisaalta jos jonain päivänä on, ehkä tätä muistellessa tajuan olla edes vähän kiitollinen. Toki asiaan vaikuttaa sekin, tekevätkö molemmat aikuiset osansa, ja miten he sen osansa tekemisen itse näkevät.

Työtä tosiaan on paljon

Tuo yksi lepopäivä sai toisaalta tajuamaan, että yh-arjessa työtä riitää. Ainakin näin taaperoikäisen kanssa. Tähän toki vaikuttaa moni asia. Itse saattaisin päästä helpommalla esimerkiksi ruokien kanssa. Voisin syödä vaikka kerran viikossa eineksiä. Toisaalta asiaan liittyy laiskuus. Vaikka einekset ovat äkkiseltään helppo (joskin hintava) vaihtoehto, ne kattavat lähinnä yhden päivän menun suunnittelun. Kun teen siitä iänikuista pannulaatikkoa, keittoa yms., minun ei tarvitse pohtia ruuanlaittoa muutamaan päivään. Ja kyllä, voin ongelmitta syödä sama ruokaa pidemmän aikaan. Tosin kun syöjiä on kaksi, en ole toistaiseksi oppinut valmistamaan ruokaa niin paljoa että sitä riittäisi kolmeksi täydeksi päiväksi. Harjoittelen..Hernekeitolla tosin onnistuu, mutta Juniorille tarjoa toisella aterialla vähän vaihtelua.

”Mutta sähän olet kotona ja lomalla?” -Kyllä olen kotona. Mutta kotona tehtävät työt eivät katoa mihinkään. Ja koska Juniorin taidot siivouksessa ja ruuanlaitossa ovat niin ja näin, minä hoidan ne hommat. Tiedostan myös, että tammikuussa kun aloitan taas työt, tahti voi kiristyä entisestään. Toisaalta elättelen hieman toivoa siitä, että päiväkodin antama hoitoapu hieman keventäisi kokonaisuutta vaikka saatan olla uudenlaisen arjen jäljiltä rättiväsynyt. Odotan sekä innolla että kauhulla. Mutta saatamme myös selvitä.

Tuo päivä kuitenkin sai pohtimaan tällaisten tavallista enemmän lepoa sisältävien päivien merkitystä. Lähdetään liikkeelle yhdestä faktasta: Minä en ole enää ihan nuori. En suoranaisesti vanhakaan, mutta voimavarani eivät ole samaa luokkaa kuin parikymppisellä. Kyse ei ole pelkästään fyysisestä palautumisesta, vaan myös mielen pitäisi saada lepoa silloin tällöin. Niinä hetkinä kun mahdollisuus tulee, taidan tosiaan pyrkiä panostamaan tuohon kattoon tuijottamiseen. Okei, voin myös lukea kirjaa. Mutta ideana on, että edes pari kertaa kuukaudessa teen vapaahetkenä jotain muuta kuin rästitöitä tai treenaan. -Liikuntaa tulee normaalissa arjessa muutenkin aika runsaasti.

Yhteenveto: tapani mukaan opin jotain kantapään kautta. Nyt olen konkreettisesti oivaltanut, että joskus voi oikeasti kokeilla lepäämistä. -Ainakin hetkinä joina oikeasti voi.