Mielenterveysongelmien stigmatisointi

Ollessani teini-ikäinen, mielenterveysongelmiin omassa tuttavapiirissän suhtauduttiin varauksella. Tavallaan ymmärsimme etteivät mielenterveysongelmat tarkoittaneet pakkopaitaa ja lobotomiaa. Mutta koska emme konkreettisesti tienneet mitä esimerkksi mielenterveysongelmien hoitaminen tarkoittaa, emme myöskään sulkeneet pakkopaidan ja lobotomian mahdollisuutta pois. Todennäköisesti joukossamme oli lukuisia orastavia tai jo pitkään jatkuneita mielenterveysongelmia salaavia nuoria.

Tuosta ajasta 24 vuotta. On vuosi 2023. Erilaisista mielenterveysongelmista puhutaan avoimemmin myös lapsille. Erilaiset oireiden kokonaisuudet ovat tarkemmin kateogorioitu ja nimetty diagnoosilla. Vaikka ongelmien määrä ikäluokasta riippumatta eivät ole vähentyneet, mahdollinen hoito ja ennaltaehkäisy ovat kehittyneet. Erityisen huojentunut olen nepsy -ihmisten huomioimisesta. Vaikka moni asia on helpottanut, matkaa tasavertaisuuteen on vielä paljon.

Leima ja syrjiminen

THL:n marraskuussa 2022 kirjoittamassa blogissa mielenterveysongelmiin liittyvän stigman kerrotaan vähentyneen, mutta syrjintä sen sijaan lisääntynyt. Palvelut vastaavat tiettyä standardia, jolloin eniten apua tarvitsevien voi olla vaikea päästä hoitoon. Palvelun tulisi vastata ihmisten tarpeita, mutta usein ihmisten tarpeiden tulee vastata palveluita (THL:n blogi 2022).

Vedoten omiin ja havaitsemiini kokemuksiin, tietoisuus stigmatisoimisesta painostaa salaamaan myös sellaisia ongelmia, joista asianomainen on kauan sitten toipunut, tai hän on oppinut elämään niiden kanssa siten, etteivät ongelmat rajoita normaalia elämää osa-alueineen. Toki monella on nk. siviiliminä ja työminä. Työminä sisältää omat puolensa, joista siviiliminän osa-alueet jäävät työpaikan ulkopuolelle. Sama pätee sosiaalisiin tilanteisiin.

Osalla mahdolliset mielenterveyteen liittyvät ominaisuudet voivat kuitenkin vaikuttaa esimerkiksi toimintatapoihin siinä määrin, että taustatekijän salaaminen tuottaa ylimääräistä stressiä ja kuormittumista. Esimerkiksi stressiherkkä ihminen työelämässä tuntee tarpeensa vaikkapa hiljaisuun hengähdystaukoihin, eikä siksi osallistu aktiivisesti kahvipöydän keskusteluihin jokaisella tauolla. Autismikirjon ihminen puolestaan saattaa kaivata hyvää järjestystä ja selkeitä suunnitelmia. Syömishäiriötaustainen pitää tarkasti huolta säännöllisesti syömisestä ja vetäytyy esimerkiksi dieetti -keskusteluista.

On ihmisiä, joilla rohkeus riittää avoimuuteen. Toisaalta on heitä, jotka pelkäävät epäilyjä heidän toimintakyvystään siksi, että hyvästä hallinnasta huolimatta heidän kykynsä suoriutua tehtävistään ehkä järkkyy hetkenä minä hyvänsä taustalla olevan diagnoosin vuoksi. Sama pätee vanhemmuuteen. Jos vanhemmalla on jokin ”ongelma”, kuinka herkästi hänen kykyjään vanhempana epäillään?

Riittääkö toipuminen?

Vaikka tänä päivänä avoimuus on asia mihn ihmisiä kannustetaan, ajatus tasa-arvosta ja tasavertaisuudesta eivät aina kulje samalla reitillä. -Ainakaan käytännössä. En halua yleistää, sillä on runsaasti yhteisöä, organisaatioita ja muita ympäristöjä joissa jokaista arvostetaan, oli heillä diagnooseja tai ei. Toisaalta on olemassa aivan liikaa myös tilanteita, joissa mahdollista stigmaa ylikorostetaan esimerkiksi heikkoutena ja tikittävänä aikapommina.

En tiedä uskonko kenenkään selviävänsä ilman minkäänlaisia mielenterveysongelmia. Eri asia on, miten paljon ongelma vaikuttaa elämään ja muihin ihmisiin, tunnistetaanko sitä ja se tärkein: haetaanko siihen apua. Muistan miten suuri haaste avun pyytäminen 15 vuotta sitten oli. Se vaati rohkeutta voittaa oireiden aihauttama häpeä. Tuolloin hain aluksi apua masennuksen oireisiin. Alkavaa syömishäiriötä en pitänyt vielä ongelmana. Todennäköisesti en edes tunnistanut sitä. Asiaa ei liioin auttanut ajan anorektinen muoti.

Näin jälkeenpäin pidän avun hakemista ehkä vastuullisimpana tekona, mikä on suuri palvelus henkilölle itselleen ja hänen läheisilleen. Saadun diagnoosin tarkoitus ei ole stigmatisoida, vaan auttaa määrittelemään tarvittava apu. Tästä syystä pidän suorastaan häpeällisenä ihmisten mustamaalaamista mielenterveysongelmien perusteella.

Todellisuudessa mielenterveysongelmista toipunut on oikeastaan vanhempi kuin ”terve”. Hänellä on ollut rohkeutta myöntää asia, hakea apua, repiä itsestään sinnikkyyttä taistella toipumisen puolesta ja tiedostaa mahdolliset triggeröivät tekijät. Nämä ihmiset ovat järkeviä. He tiedostavat milloin bensaa on liian lähellä, ja he osaavat siksi jättää tulitikut sytyttämättä.

Liian moni unohtaa oikeutensa

Ajatellen miten paljon stigmatisointia edelleen voi olla sen vähentymisestä huolimatta, en usko sen olemassaolon poistuneen. Luulen että liian moni sietää ennakkoluuloja ja mustamaalaamista. -Tai vaihtoehtoisesti salaa ongelmansa mainittujen asioiden pelossa. Kenenkään ei tarvitse sietää perättömiä puheita tai esimerkiksi mustamaalaamista, joiden takana ovat turhat ennakkoluulot tai pahimmassa tapauksessa kemioiden kohtaamattomuus.

Puolustautuminen ei ole helppoa. Moni saattaa pelätä seurauksia. Vastapuolen saatetaan pelätä kostavan, ja esimerkiksi työyhteisössä pelkona voi olla työpaikan menettäminen. On kuitenkin tärkeä muistaa, että jopa Suomen laki on tällaisissa asioissa tasa-arvon ja tasavertaisuuden puolella. Esimerkiksi toistuva solvaaminen ja asianomaisen henkilön kykyjen epäileminen mahdollisten mielenterveysongelmien vuoksi ilman todella hyviä perusteluja voi täyttää kunnianloukkausrikoksen kriteerit.

Minilex -sivuston tietojen mukaan kunnianloukkaukseen liittyy seuraavia asioita:

Kunnianloukkaukseen syyllistyy se, joka esittää toisesta valheellisen tiedon tai vihjauksen siten, että teko on omiaan aiheuttamaan vahinkoa tai kärsimystä loukatulle taikka häneen kohdistuvaa halveksuntaa, taikka muuten halventaa toista.

Kunnianloukkauksessa kyse on aina perättömän väitteen tai vihjauksen esittämisestä toisesta henkilöstä. Tällaisen väitteen totuudellisuus on jälkikäteen tarkistettavissa.

Väitteen esittäjä joutuu esittämään näyttöä väitteidensä totuudellisuuden tueksi.

Kunnianloukkauksena pidetään myös muuta halventamista.

Kyseeseen voivat tulla loukkaavien mielipiteiden esittäminen, kuten esimerkiksi mielisairaaksi tai natsiksi solvaaminen.

Jotta kyse olisi rangaistavasta kunnianloukkauksesta, väitteen julkistamisen on oltava omiaan aiheuttamaan vahinkoa tai kärsimystä loukatulle taikka häneen kohdistuvaa halveksuntaa.

Finlexissä sisältää saman tiedon, tosin pelkistetymmässä muodossa. Oleellista on kuitenkin ymmärtää, että kyseessä on rangaistava rikos. Tällöin on tärkeää pohtia, tarvitseeko sellaista toimintaa sietää vapaaehtoisesti? Itse pidän avoimuutta rohkeutena, ja toisaalta äärimmäisen vastuullisena tekona. Henkilö itse kokemuksen kauttaa tiedostaa heikot kohtansa. Hän haluaa elää itselleen oikeutettua normaalia elämää. Tuntuu suorastaan käsittämättömältä, että mielenterveysongelmien kaltaisten asioiden selättämiseen tartutaan kunnioituksen sijaan mahdollisuuteen käyttää tietoa henkilöä itseään vastaan.

Toivon hartaasti että asenteet mielenterveysongelmiin muuttuisivat suvaitsempaan suuntaan. -Etenkin kun miltei jokainen tulee elämänsä aikana sellaisia kohtaamaan. Toistan itseäni: vaatii paljon uskallusta ja työtä myöntää asia ja hakea apua. Myös toipumiseen tehty työ on suuri ja tie pitkä. Itse nostan hattua myös heille, jotka uskaltava avoimesti kertoa asiasta.

Tekstini päätteeksi haluan kiittää erityisesti teitä bloggaajia ja somessa toimivia, jotka olette rohkeasti kertoneet kokemistanne mielenterveysongelmista, avun pyytämisestä ja läpikäymistänne prosesseista. Olette todella rohkeita, ja tekstinne sekä julkaisunne ovat todella tärkeitä monelle lukijalle!