Kristinusko elämässäni: Olen oppinut suvaitsevammaksi

Joko olen sivuuttanut posiitiviset uutiset, tai sitten kirkosta todella kirjoitetaan pääasiassa negatiivisia uutisia. Toisaalta uutisten aihe riippuu luonnollisesti siitä, mikä myy. Olisiko kukaan kiinnostunut lukemaan mistään tahosta, joka on saanut jotain hyvää aikaan? -Tai ylipäänsä muusta kuin draamasta, väärinkäytöksestä, surkeista kohtaloista? Koska minulla lienee vapaus kirjoittaa itse valitsemastani näkökulmasta, kerron oman näkemykseni uskosta ja kirkon toiminnasta.

Perustana rakkaus ja ilosanoma, eivät lait ja säännöt

Olen saanut joskus pisteliäitä kysymyksiä kristinuskon tuomitsevuudesta. Kyllä, tuomitsevuutta on, mutta mielestäni se riippuu henkilöstä itsestään, ei uskonnosta. Tähän vaikuttavat mm. mitä kristinuskon suuntaa edustetaan, henkilön ikä ja myös asuinalueen ”kulttuuri”. Suomessakin alueellisia eroja löytyy, mutta niitäkään ei kannata lähteä yleistämään liikaa.

Oma kokemukseni parin eri alueen seurakuntien yleisistä asenteista on erittäin liberaali ja suvaitseva. Oikeastaan vuodet yliopiston ohessa tehdystä seurakuntakuntatoiminnasta tekivät oloni kristittynä kotoisaksi. Jokainen toivotettiin tervetulleeksi omana itsenään. Ehkä parasta oli sekin, että eräässä toimintatilassa jossa työskentelin kävi myös muiden uskontojen edustajia ihan vain oleskelemassa ja viihtymässä.

Se kristinusko johon olen aikuisiällä kasvanut uudelleen, perustuu mm. ilosanomaan, rakkauteen, toivoon ja nimenomaan suvaitsevaisuuteen. En koe olevani ns. lakiuskonnon kannattaja, jossa elämä ja usko perustuvat sääntöjen noudattamiseen. Sääntöjä on, mutta niiden noudattamista ei tarvitse hokea, sillä toiminta tulee ihmisestä itsestään. Olennaista on, että ihmisen tulee tiedostaa kykenemättömyytensä täydellisyyteen. Täydellisyys kuuluu Jumalalle, ei ihmiselle. Ihminen ei edes kykenisi kantamaan täydellisyyden taakkaa ja vastuuta.

Ai asenteeni esimerkiksi sateenkaari -ihmisiä kohtaan? -He ovat ihmisiä siinä missä muutkin. Heillä on oikeus rakastaa ja tulla rakastetuiksi. Ehkä tämä kuvaus kertoo kaiken mitä ajattelen?

Seurakunta ihmisten yhdistäjänä

Erityisesti messu on tapahtuma, mikä kerran viikossa kokoaa ihmiset yhteen. Ihmiset voivat kokea yhtenäisyyttä, ja nk. kirkkokahvien yhteydessä jokainen pääsee vaihtamaan kuulumisia. Päiväkerhossa pienet lapset pääsevät leikkimään keskenään, laulamaan, askartelemaan yms. mukavaa.

Rippikoulussa nuoret saavat oppia ymmärtämään mitä kristinuskon sisältö on, ja miettimään omaa identiteettiään kristittyinä. -Tai ylipäänsä miettimään mikä heidän suhteensa on kristinuskoon. Heillä on myös oikeus olla uskomatta. Toisaalta rippikoulu on tärkeä sosiaalinen tapahtuma, kasvun aikaa ja osalle myös ensimmäinen kerta pidemmän aikaa pois kotoa.

Monipuolisella toiminnallaan seurakunta yhdistää ihmisiä. Vaikka joskus toisin ajatellaan, seurakunta on ihmisiä varten, ei päinvastoin. Muistan jo ajoilta kun aloitin opiskelijana teologisessa tiedekunnassa, yksi jos toinen korosti papin olevan palvelijan roolissa. -Kuten kaikki muutkin seurakunnan työntekijät.

Hetki miettimiselle: Mitä tällä oikeastaan tarkoitetaan?

En ole saanut itseäni sunnuntain tai muidenkaan pyhien messuihin pitkään aikaan, mutta myönnän kaipaavani niitä. Se on hetki, jona istutaan alas, ollaan, kuunnellaan, lauletaan, rukoillaan ja ennen kaikkea ajatellaan. Yksi jos toinen kykenee latelemaan rippikoulusta tutut ”ulkoläksyt” enemmän tai vähemmän sujuvasti. Eri asia on miettiä, mitä niillä oikeastaan tarkoitetaan, ja mitä se kaikki tarkoittaa omassa elämässämme. Sama pätee Raamatun sisältöön. Messun (tähän kuuluu ehtoollinen) tai sanajumalanpalveluksen kuunteleminen antaa mahdollisuuden kuulla pohdinta tuosta kaikesta.

Mietin mielelläni Raamattua lukiessani, mikä on tekstin ajatus ja mitä se juuri tänä päivänä ja meidän maailmassamme tarkoittaa. Jokainen valitkoon itse tapansa tulkita, mutta itse on kannata täysin kirjaimellista tyyliä. Tästä on useita eri näkökulmia, mutta esimerkiksi Jeesuksen opetuksia kuvastivat vertauskuvat. Miksi näin? -Jotta kuka tahansa, myös ”kouluttamaton” väki ymmärtäisi. Oma kysymyksensä on, mitä vertauskuva tarkoittaisi meidän elämässämme?

Näitä asioita moni seurakunnan toiminta auttaa pohtimaan. Mitä kirkkokalenterin kunkin pyhän teksti tuo esille, antaa ajateltavaa ja toisaalta suuntaa: Mitä minä ja me ihmiset ylipäänsä saamme tästä irti? Omalla kohdallani muutamat Raamatun sisällöt ja niiden pohdinta ovat auttaneet pysähtymään. Minulla on vahva taipumus juosta suorituksesta toiseen ja ahdistua jos seuraava määränpää ei ole tiedossa. Esimerkiksi monelle tuttu Matteuksen evankeliumin 6. luvun sisältö lienee tuttu:

Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon, ja silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne. Ja olettehan te paljon enemmän arvoisia kuin linnut. Kuka teistä voi murehtimalla lisätä elämänsä pituutta kyynäränkään vertaa?

Minulla on turvallinen koti, rakas lapsi, ihanat läheiset, ystäviä, riittävästi terveyttä ja riittävästi ylipäänsä kaikkea mikä on välttämätöntä. Vaikka en juuri nyt esimerkiksi pääsisikään opinnoissa ja työelämässä siihen mihin ”pitäisi”, mitä murehtiminen auttaa? Olen parhaani tehnyt, eikä maailma kaadu jos kaikki ei tapahdukaan niin nopeasti kuin suunnittelin. Tiedän tekeväni parhaani, mutta prioriteeteissani Juniori ja muut läheiset ovat kärjessä. Siispä turha murehtiminen vähemmälle, sillä ne rakkaat ihmiset eivät ole itsestäänselvyys.

Mitä usko minulle antaa?

Kristinusko on merkittävä osa kykyä arvostaa kaikkea mitä olen saanut. Lisäksi juuri kristinusko on opettanut suvaitsevaisuutta. Ennen kuin elämäni 2020 alkoi heittää epäonnistuneita voltteja, olin selkeästi ahdasmielisempi. Ihmettelin miksi joku teki mitäkin. Itse olin vakaasti parisuhteessa ja oletin elämäni etenevän systemaattisesti eteenpäin.

Yhtäkkiä se olisinkin mitä, joka toimi tavalla mikä vielä vuoden 2019 minän silmissä olisi ollut pöyristyttävää. Koin miltä elämä alkoholistin kanssa tuntuu. Vaikka en suoranaisesti syytä itseäni, itse kuitenkin lankesin hyviin tarjouksiin. Mitä sen jälkeen tapahtui? Minä, lähes keski-ikäinen nainen tulin suunnittelemattomasti raskaaksi. Sitten minusta tuli kaupan päälle yh-äiti.

En koe tuota kaikkea suoranaisesti rangaistukena, mutta ehkä opetuksena. Näin kristinuskon näkökulmasta ajattelen, että ehkä Jumala halusi ottaa minulta luulot pois. Tämän kaiken jälkeen olen katsonut paremmaksi olla arvostelematta ihmisiä vähänkään liian jyrkästi, sillä minun tuurillani joutuisin taas kohtaamaan omassa elämässäni kyseisen asian. Kiitos opetuksesta! Olen siis oikeasti kiitollinen. Parissa vuodessa Jumala onnistui laajentamaan ties millä taivaallisen kirurgian instrumentillaan putkinäköni avarampaan suuntaan.

Silti on toivo. Uskon, että asiat tulevat menemään hyvin tavalla tai toisella. Tämä ei tarkoita, että olettaisin asioiden tapahtuvan passiivisesti niin, että kaikki vain järjestyy kun istuskelen ja odottelen. Mitä se hyvä tarkoittaa, ei välttämättä ole sitä mitä itse odotan vaan jotain muuta. Uskon myös, että minullekin löytyy jokin paikka jossain tehtävässä, mistä minusta on eniten apua. Olennaista kuitenkin on nauttia juuri tästä hetkestä ja sen pienistä asioista. -Ihan jo siksikin, että joku pitää huolta.