Opiskelu ja työ: Irtauduin syömishäiriöstä hankkimalla elämääni muuta sisältöä

En pidä itseäni sankarina. Elämäni ei aina ole ollut ihan helpoimmasta päästä, mutta eipä monen muunkaan. Oikeastaan elämäni on ollut paljon helpompaa kuin monen muun. Sen verran pohjalla ehdin kuitenkin aikoinaan käydä, että ilman korjaavaa liikettä asiat olisivat todennäköisesti aivan eri tavalla kuin nyt. -Siis todella huonosti. Se miksi korostan opiskelua ja opiskelen edelleen liittyy yleisen motivaation lisäksi vielä enemmän menneisyyteeni.

Ajanjakso josta en ole ylpeä

Ehkä synkin ja toisaalta häpeällisin ajanjakso elämässäni oli aika, kun roikuin jossain välitilassa syömishäiriön ja paranemisen välillä. Olin ehtinyt laitostua oikein mukavasti, joten siirtyminen ns.normaaliin elämään ei ottanut onnistuakseen. Tai olisi onnistunut jos olisin vain saanut itseäni niskasta kiinni. Ei siihen jatkuvalla sairaslomalla roikkumiseen mitään selkeää syytä ollut.

Todennäköisesti pelkäsin. Olin etääntynyt ns. normaaleista ihmisistä ja sosiaaliset taidot olivat surkeat. Olin välinpitämätön niin itseäni kuin muitakin ihmisiä kohtaan. Biletin vaikka epilepsian vuoksi olisi todellakin kannattanut vähän miettiä elämäntapoja. Yritän välillä roikkua anorektisessa oireilussa kun valproaatti (epilepsialääke) väsytti ja turvotti. Elin tuilla eikä minulla ollut mitään tietoa mitä tekisin.

Jossain vaiheessa aloin olla hivenen yksinäinen. Nekin normaalit ihmiset joiden kanssa vielä olin tekemisissä yllättäen eivät esimerkiksi olleet valveilla kanssani samaan aikaan. En pitänyt myöskään syömisestä toisten nähden ja kaiken päälle ryvin itsesäälissä. Maailmani oli viimeisen päälle oman itseni ympärillä. Ihan mukavaa mutta oli hieman orpo olo. Miksi muilla ihmisillä on..elämä? Sitten tajusin jotain: he opiskelevat, käyvät työssä, heillä on päivärytmi jne.

Amk-tutkintoni työt eivät sopineet yhteen epilepsian kanssa, sillä vuorotyöhön minulla jopa oli alusta pitäen vahva suoritus välttämiseen. Päätin kokeilla opiskelua vähän intensiivisemmin kuin parilla kurssilla silloin tällöin. Olin varma etten pääsisi mihinkään kouluun, sillä opiskelutaitoni oliva pahasti hukassa. Sitten löytyi jotain mikä jostain syystä kiinnosti: teologian linja Helsingin evankelisessa opistossa. Hain ja pääsin.

Päätös tehdä jotain: HEO

Kieltämättä hieman arvelutti aloitta opiskelu HEO:ssa. Ryhmämme oli mikroskooppisen pieni ainakin verrattuna esimerkiksi kasvatustieteitä opiskelevien ryhmään. Tavoitteena oli suorittaa teologian perusopinnot sekä saada valmennusta pääsykokeisiin. Vuosi oli mielenkiintoinen. Suureksi ihmetyksekseni aiemmasta inhokistani eli kirkkohistoriasta tuli suosikkini. Myös systemaattinen teologia kiinnosti kovasti sen filosofisen sävyn vuoksi.

Opiskelu oli silloisen epilepsialääkkeen vuoksi vaikeaa. Valproaatti väsytti ja turvotti ja ylipäänsä hidasti. Lopulta pyysin neurologilta lääkkeen vaihtamista koska koin haitat liian suuriksi opiskelun kannalta. Tällä kertaa vika jopa oli lääkkeessä. Vaihto helpotti oloa, tosin tätä seurasi vielä pari vaihtoa koska kehoni muuten reagoi lääkkeisiin niin että vaihto oli välttämätöntä.

Keväällä aloin valmistautua pääsykokeisiin. Tällä kertaa halusin onnistua. Opiskelutekniikka oli kehittynyt, ja Itäkeskuksen kirjaston lukusalista tuli toinen kotini. Syömisen kanssa oli edelleen niin ja näin, mutta pakkomielteisyys oli vähentynyt. Pääsykokeet tulivat ja menivät. Heinäkuussa tuli se kuuluisa paksu kirjekuori. Olin saanut opiskelupaikan.

Yliopisto

Yliopisto ei merkinnyt ainoastaan minulle jotain selkeää tekemistä tuleviksi vuosiksi, vaan myös paluuta normaalien ihmisten pariin. Tai kuka meistä nyt ihan normaali edes on? Harvemmin kenestäkään näkyy päällepäin mitä he elämässään käyvät läpi. Mutta se mikä ainakin yhdisti, oli kokoontuminen jonnekin missä tehdään jotain. Ja millä on jokin päämäärä, eli valmistuminen.

Olin kahden vaiheilla menekö fuksiaisiin, sillä ikää oli jo sen verran että ajattelin olevani vähän ylimääräinen juuri ja juuri parikymppisten rinnalla. Luuloni osoittautui vääräksi. Ikäskaala oli niin laaja, että harva oli ikänsä puolesta ”kummajainen”. Opiskelu yliopistossa jatkoi HEO:ssa kehittyneitä rutiineja ja aikatauluja. Tämä sopi hyvin. Vaikka joka päivä en olisi ollut sosiaalisimmalla päällä, lähdin maanantain ja perjantain välillä päivittäin yliopistolle ihmisten pariin. Myös Unicafé muuttui tutuksi.

Vaativuustaso HEO:oon verrattuna oli suurempi. Voisin sanoa että sain syömishäiriön tilalle muuta tekemistä. Samoihin aikoihin alkoi myös pitkäkestoinen parisuhde. Koska jouduin ottamaan toisen ihmisen huomioon, ja hänkin toi elämääni sisältöä, oireilu väheni ajan myötä. Toki vaikeita kausia oli, mutta niistä pääsi yli. Myös taitoluistelu astui kuvioihin mukaan.

Kesätyöt, valmistuminen ja töihin

Opiskelijaelämä ei ole kevyttä. Lomaa on todella vähän, vaikka kesätauko onkin pitkä. Sen aikana mennään töihin tai vaihtoehtoisesti suoritetaan tiiviskursseja joilla nopeuttaa opinnoissa etenemistä. Olen tehnyt molempia. Pakko myöntää, että opiskelun kannalta kesätyöt ovat parempi vaihtoehto, sillä syksyllä motivaatio on korkeampi kun kurssikirjat ovat pysyneet hetken kirjastossa.

Kesätyöni ovat olleet pääasiassa sellaisia, joissa olen voinut hyödyntää opintojani. Kovilla palkoilla ei voi kehua, mutta sitä kompensoi aivan mahtava porukka ja oikeasti mukavat työtehtävätä. Totta puhuen unohdin säännöllisesti olevani töissä. Toki vastuualueita oli ja niistä huolehdittiin asianmukaisesti. Mielekkyys vain sai unohtamaan sanan ”työ”. Edelleen muistelen lämmöllä ja ajoittain naurua pidätelleen monia kesiä.

Valmistuin huonoon aikaan. Alani työpaikkoja oli vähän, mutta hain niitä. Samalla tein keikkatyötä toisella alalla. Kun korona iski, minulla onneksi oli työpaikka. Vaikka työpaikka vaihtui, minulla oli sellainen Juniorin syntymään asti. Työstä tuli ajan myötä omanlaisensa ”henkireikä”. Olen saanut tehdä työtä mistä pidän, minkä vuoksi työ o osaltaan antanut elämääni sisältöä. No, myönnän että kuukausipalkkakin on ollut mukava juttu.

Edelleen kaikki nämä vuoden kun olen tehnyt jotain muuta kuin ihmetellyt kotona, sekä fyysinen että psyykkinen terveys ovat olleet hyvällä mallilla. Kotiäitiys on ollut ihanaa, mutta sekä minulle että Juniorille tulee tekemään hyvää laajentaa arkeamme muualle. Saamme lisää tekemistä. Ehkä osalle voi sopia kotona oleminen ilman erityisiä aktiviteetteja. En kiellä sitä, itse vain taida kuulua siihen joukkoon.

Koronan vaikutukset ja tulevaisuus

Korona vähensi monien alojen työpaikkoja, samoin omani. Tästä syystä olen joutunut hankkimaan lisää koulutusta. Vaikka vitsailen erityisesti Instagramin puolella sanalla ”ikuinen opiskelija”, kyseessä ei ole vitsi. Joskus tuntuu siltä, että ainaa tulee jokin koulutus mikä on suoritettava jotta työelämässä pärjäisi paremmin. Tämä toki riippuu alasta. Mutta odotan kyllä aikaa kun saan opiskella oikeasti ihan vain huvikseni. -Vaikka sitten linnunpönttöjen rakentamisen alkeiskurssilla. En tosin tiedä tuleeko kyseisen taidon opetteluun polte.

Millaiseen työhön sitten tähtään? Toimenkuvat ja ammatit ovat tiedossa. Mutta ennen kaikkea haluaisin tehdä työtä, missä voisin kirjoittaa. -Siis muutakin kuin esimerkiksi nimeni, pävämäärän, paikan ja kellonajan. Ja jos hieman vaativa saa olla, toivon työni vastaavan suorittamiani opintoja siinä määrin että opiskelu todellakin jäisi vapaaehtoiseksi. -Vaikka sitten sitä Suomen parasta linnunpönttöä suunnitellen tai vaikkapa opetellessa kilauttamaan triangelia täydellisen oikeaoppimisesti. Ja ennen kaikkea: ei enää paluuta siihen joskus kauan sitten olin.

Ja vielä selkeuden vuoksi: En tarkoita että jokaisen, joka on kokenut jonkinlaisia mielenterveysongelmia pitäisi vain opiskella ja mennä töihin. Olen tapaus lukuisten joukossa, ja minulle sopi parhaiten elämän täyttäminen sisällöllä mikä tuntuu mielekkäältä jolloin oireilulle jäi vähemmän aikaa. Juuri liika joutilaisuus on viholliseni. Osa taas saattaa tarvita riittävän suuren määrän ihan vain olemista jaksaakseen. En minäkään pysty jatkuvasti työskentelemään kuin kone. Jokaisen on vain opeteltava tuntemaan itsensä ja resurssinsa. Sitä kautta löytyy se kuuluisa ”oma paikka”