Uusi harrastukseni: työhakemusten kirjoittaminen

Kuluneen parin viikon aikana olen päässyt aloittamaan uuden ”aktiviteetin”. Kyseinen aktiviteetti on osaksi sidonnainen vuodenaikaan, mutta ei ole esimerkiksi säästä riippuvainen. Sen verran kyse on ”välineurheilusta”, että tarvitsen mm. tietokoneen, verkkoyhteyden ja riittävän hyvän itsetunnon. Aktiviteetti on siitä miellyttävä, että saan kirjoittaa. Tosin tekstin tyyli on määrätty ennalta. Fyysisesti tämä aktiviteetti ei kuormita, mutta henkisesti ajoittain kyllä. Laji on minulle entuudestaan tuttu.

Millaisen aktiviteetin pariin olen päätynyt? Käsikirjoitusten tekeminen larppaajille? Päiväkirja? Terveyskyselyihin vastaaminen anonyymina? -Väärin! Olen päässyt viimeinkin kirjoittamaan työhakemuksia. Kiitos koulutukseni joka ei ole esimerkiksi lähihoitajan koulutus, työpaikkoja joihin voin hakea ei ole niin paljon että voisin halutessani tehdä vaikka kolmea työtä samanaikaisesti. Kuulun heihin jotka saavat taistella työpaikastaan.

Masokisesti mukavaa puuhaa

Edelleen koen kuluneen vauvavuoden ja alkaneet taaperoajat ajoiksi mistä todella pidän. Erityisesti vauvavuosi herättää paljon ajatuksia. Myönnän olevani iloinen joidenkin asioiden jäämisestä pois, mutta joitan asioita todella kaipaan. Sama pätee tähän taaperoaikaan. Vauvavuodesta en kaipaa esimerkiksi sitä, kun sama vaatekappale meni pieneksi parissa viikossa. En myöskään kaipaa räjähtämäisillään olevia rintoja ja maitoläikkiä. Toisaalta kaipaan sitä yksinkertaisuutta ja kieltämättä myös vauvakuplaa.

Aiemminkin olin ennustanut, että tulemme Juniorin kanssa automaattisesti jossain vaiheessa kaipaamaan vaihtelua. Se aika on selkeästi tullut. Toki Juniori edelleen pitää myös omista projekteistaan, mutta uskon että hän mielellään viettäisi aikaa ikäistensä parissa. Minä taas alan kaivata työpaikkaa johon mennä, työtehtäviä ja kieltämättä myös kuukausipalkkaa. Kiitos taloudellisten taitojeni, vauvavuosi tähänkään päivään asti ei ole tuottanut taloudellisia haasteita. Toki tarkkana on oltava, mutta en ole kokenut tätä ylitsepääsemättömän vaikeaksi. Toisaalta.. eipä tässä rahaa saa kulumaan muuhun kuin vättämättömyyksiin.

Jollain kierolla tapaa pidän työhakemusten tekemisestä. Ehkä siksikin, koska juuri nyt mitään todellista paniikkia ei ole. Vaikka olen löytänyt vasta pari paikkaa joihin olen hakenut ja tiedän että todennäköisyys päästä kumpaankaan on minimaallisen pieni (ei aivan oikea koulutus mutta saattaa kelvata), tulee edes sellainen tunne että olen ainakin yrittänyt. Työhakemuksia tehdessäni tuntuu siltä, kun teen parhaani ilmaistakseni motivaationi palata työelämän pariin. Ja toisaalta… mitä muuta tässä vaiheessa voi tehdä kuin yrittää parhaansa?

Vaihtoehtoja ei ole vain yhdenlaisia

Vakituiseen työpaikkaan omalla/omilla aloillani minulla ei ole vielä mitään asiaa. Kieltämättä ajatus tuottaa hieman häpeääkin, vaikken ole ainoa samassa tilanteesa oleva. Työmarkkinoiden suhteen en ole onnistunut valitsemaan sitä eniten suositeltujen ammattien listassa olevan ammatin koulutusta. En halua tarkkaan avata mitä työtä olen tehnyt ja toivon jatkossa tekevän, mutta sen voin avoimesti kertoa ettei terveydenhuoltoala ole minua varten.

Mutta määräaikaisten työpaikkojen suhteen valinnanvaraa olkaa jopa olla. Edelleen tilanne on se, että minä kilpailen työpaikasta eikä päinvastoin. -Ja näin varmasti tulee olemaan jatkossakin ellen sitten ylitä itseäni kehitellen alallani suuria ”innovaatioita”. Että inhoan tuota käsitettä.. ts. en taida olla erityisen innovatiivinen missään. Vaikka vauvavuosi on ollut ihanaa aikaa, opiskelun lisäksi en ole onnistunut olemaan aktiivinen tavalla mikä sijoittaisi minua selkeästi muiden hakijoiden edelle.

Silti on lohduttavaa, kun ei ole vain yhtä ainoaa ammattinimikettä mihin voin hakea. Vaikka omissa vaihtoehdoissani paikkoja ei ole paljoa ellei ole valmis lähtemään mm. mihin vain, säännöllisesti sentään jotain tuntuu löytyvän. Rekrytoijan silmissä nähdyksi tuleminen on vain haasteellisin vaihe, sillä tavalla tai toisella on erotuttava muiden hakijoiden joukosta. -Siis positiivisella tavalla.

Osa vain onnistuu erottumaan joukosta paremmin..

Saanko itse toivoa työpaikalta jotain?

Minun asemassani onkin varaa toivoa! En niinkään mieti palkkaa. Toki sen verran palkkaa olisi mukava saada, että se riittäisi elämiseen ilman tarvetta lisätuille. Toisaalta tähän vaikuttavat omatkin valinnat. Kuinka kalliisti asuihin ja millaiset kulutustottumukset muuten ovat. Toistaiseksi näiden suhteen ei ole ongelmaa. Eli palkka millä elää ja elättää tätä miniperhettä.

Vuorotyötä en voi tehdä, tästä on peräti lääkärin toteamus. Taustalla on epilepsia, joka ottaa nokkiinsa mikäli univaje käy liian pitkäaikaiseksi. Kaksivuorotyötä voisin tehdä, mutta kolmivuorotyö on ehdoton ei. Tosin mikä tahansa vuorotyö vaatii sellaisen päivähoitopaikan valitsemista, jossa hoitoaika on mahdollista sovittaa vuorotyöhön. Onneksi tällaisiakin paikkoja on nykyään.

Lisäksi toivon kovasti työpaikkani olevan turvallinen ilman väkivallan uhkaa. Muita pienempiä toiveita ovat positiivinen ilmapiiri, suvaitsevaisuus, ihmiset joilta voi rohkeasti kysyä apua ja ylipäänsä porukka jonka kanssa on mukava vaihtaa kuulumisia. Onneksi erittäin monissa paikoissa tälainen on itsestäänselvyys. Itse olen jossain määrin introvertti vaikka kykenen käyttäytymään toisin. Erityisesti entuudestaan tuntemattoman sosiaaliset tilanteet jännittävät, ja jopa pelottavat.

Pitkän tähtäimen suunnitelmia?

Kieltämättä haaveilen vakituisesta työpaikasta, mutta tiedän että matka sellaiseen on pitkä. Tällä hetkellä yritän saada ns. kokoaikaista työpaikkaa, sillä ne alat joihin haen eivät vaadi kahdeksan tunnin työpäiviä itse työpaikalla. Näin Juniorikaan ei joutuisi olemaan täyttä päivää hoidossa. Samalla kuitenkin olen ilmoittautunut tekemään keikkatöitä, mikä olisi suunnitelma siihen asti kunnes pääsen ns. kokoaikaiseen työhön.

Keväällä tarkoitus olisi hakea koulutukseen, mikä antaisi minulle paremmat mahdollisuudet ja osaamisen töihin joita ainakin alustavasti tulen tekemään. Ainoa muuttava tekijä on, jos viimein satun saamaan sen yhden työn, mikä oikeasti vastaa koulutustani ja mistä olen haaveillut. Mikäli sen paikan saan, voin todennäköisesti jättää opiskelun pelkäksi harrastukseksi.

Minusta on mukava opiskella, oppia uutta, kehittyä ja löytää uutta. Joskus olisi kuitenkin mukavaa saada tehdä noita kaikkia täysin omilla ehdoilla ja ennen kaikea tekemisen ilosta. -Ei siksi että taustalla ovat hyödyllisyys ja jonkinlainen pakollisuus. Ja jos ei, ei ilmeisesti auta muu kuin hoitaa tarvittavat lisäkoulutukset..