Seuraavatko ihmiset terveyttään liian tarkasti?

Kannustan mielelläni ihmisiä hoitamaan terveyttään ensisijaisesti kehoaan kuuntelemalla. Sama pätee treeniin. En itsekään mieti etukäteen esimerkiksi lihastreenissä kuinka monta toistoa teen. Teen sen verran että tuntuu, joskus koputtelen rajoja hieman enemmän. Kun kehoni kertoo palautumisen tarpeesta, lepään. On välineitä joita en mielelläni käytä: vaaka, sykemittari ja urheilusovellukset. Askelmittarikin on siinä ja siinä.

Joskus kehon kuunteleminen ja siihen liittyvät toimenpiteet tuntuvat menevän ihmisillä hieman yli. Jokaista toimea unta myöten on mitattava ja analysoitava. Ymmärrän tällaisen ihmisillä, joilla mittaaminen on lähes välttämätöntä terveydellisistä syistä. Sen sijaan ns. tavallisilla, edes lähes terveillä ihmisillä en ole täysin ymmärtänyt sitä, että niin liikunta kuin syöminenkin ovat omasta vapaasta tahdosta tarkan valvonnan alaisina.

Tuleeko elämästä toimenpiteiden kokoelma?

Toki taustani vaikuttaa asiaan, mutta minulta meni liian monta vuotta totuttelemiseen olla miettimättä syömäni ruuan energiamääriä, makroja, ajoitusta yms. Sama pätee liikuntaan. Sen piti kompensoida syödyn ruuan aiheuttamia vaikutuksia. Yrittäessäni väkisin opetella syömään rennommin siitäkin tuli omanlaistaan suorittamista. Lopulta syöminen ja ruoka alkoivat suorastaan ärsyttämään niin paljon, että päädyin ”idioottivarmaan” lautasmalliin ja ruoka-aikoihin. Vaikka sen 1-3 kertaa vuodessa on hauska syödä ulkona, en edelleenkään osaa nauttia ruuasta.

Liikkumisen ilon onneksi sain takaisin. Vaikka tavallaan ymmärrän miksi osan on enemmän tai vähemmän pakolla pidettävä mukana urheilukelloja jotka mittavaat mm. jokaisen liikunnan aikana tapahtuvan toiminnon, joskus esimerkiksi kuvat suorituksen tiedosta tekevät surulliseksi. Julkaisijalle päivän lenkki on suoritus, ei esimerkiksi hetki jona palautua henkisesti. Tai ehkä hän palautuu, mutta hyötyajattelu nousee etusijalle.

Syömisen, liikunnan ja levon tasapaino on fyysisella tasolla terveen kehon tukipilari. -Siis mikäli taustalla ei ole esimerkiksi sairautta tai muuta kokonaisuuteen vaikuttavaa tekijää. Toisaalta nuo kolme asiaa ovat luonnollinen osa päivää ja arkea. Syömme, liikumme ja nukumme aikoina jona emme esimerkiksi tee töitä. Liikunta tosin osan kohdalla yhdistyy työhön. Itseäni jotenkin ahdistaa ajatus siitä, että näitä kaikkia olisi mitattava jatkuvasti. Kaikki mitä ihminen tekee, on arvioinnin kohteena.

Uusia sairauksia terveyttä edistämällä

Mitä eniten olen kauhistellut, on nk. välttämisruokavalion yleistyminen oman, Googlen tai kaverin antaman diagnoosin perusteella. Ei vehnää, ei gluteenia, ei viljaa, ei valkoista sokeria, ei hiilihydraatteja jne. Ymmärrän toki paljon puhutun ultraprosessoidun ruuan välttämisen. Mutta normaaliin ja monipuoliseen ruokavalioon kuuluvien ruoka-aineiden poistaminen epämääräisten oireiden perusteella ei välttämättä ole hyvä vaihtoehto.

Ottakaamme esimerkiksi iho- ja vatsaongelmat. Molempiin voi liittyä lukuisia taustatekijöitä. Iho-ongelmiin erityisesti naisilla vaikuttava hormonaaliset tekijät. Kyllä, ruokavaliolla voi olla merkitystä. Mutta samoin esimerkiksi nestetasapainolla, unen määrällä, hygienialla, käytettävillä tuotteilla tai esimerkiksi tekstiileillä jotka ovat ihoa vasten. Erikoista on se, että ihmiset eivät tunnu erottavan iho-ongelmia toisistaan. Ihossa on selkeitä finnejä, mutta taustalle epäillään ihokeliakiaa. Ratkaisu: jätänpä viljatuotteet pois, samoin kaikki gluteenia sisältävät ruoka-aineet.

Tiedä häntä miten tämä muutos ruokavaliossa toimii. Toki ihossa voi tapahtua positiivisia muutoksia ainakin silloin, kun pois jäävät mm. pikaruoka, munkit ja pullat. -Siis jos ne ovat olleet päivittäisessä käytössä. On kuitenkin tapauksia, joille on sivutuotteena tullut myös esimerkiksi vilja-allergia. Tämä oli vain karkea esimerkki, mutta syy-seuraus -suhde pysyy: välttämisruokavalio voi johtaa yliherkkyyteen kyseistä ruokavaliota kohtaan myös silloin, kuin yliherkkyyttä ei alunperin olisi ollut.

Riski pakkomielteiseen toimintaan

En halua yleistää tätä jokaiseen ihmiseen, en edes enemmistöön. Ymmärrän myös sen, että osaa esimerkiksi askeleiden ja kulutettujen kaloreiden näkeminen näytöltä suorituksen aikana voi motivoida. Ja kyllä, tämä auttaa myös hahmottamaan tehdyn työn määrän. Omalla kohdallani tällaisten mittareiden käyttö menee herkästi pakkomielteen puolelle. Näen riskinä myös sen, että ihmiset alkavat tiedostamattaan ”etsiä” tuntemuksia oireista, joita heillä ei alunperin ollut. 

Olen testannut askelmittaria. Aluksi oli mielenkiintoista seurata sitä kuuluisaa 10 000 askeleen täyttymistä. Jossain vaiheessa tuotakin rajaa oli rikottava, ja mittarin oli oltava käytössä päivittäin. 10 000 ja bonukset päälle ei myöskään riittänyt koko päivän liikunnaksi, vaan siihen kuului muutakin päivästä riippuen. En onneksi tarvinnut ammattiapua, mutta mittarista luopuminen vaati aikamoista tahdonvoimaa.

Eli mittaaminen on tavallaan hyvä asia, ja ehkä osaa se motivoi. Ihmisillä joilla on taipumus suorittaa, mittaaminen ei välttämättä ole paras ratkaisu ainakaan pitkään. Ehkä minimimäärän hahmottaminen on sopiva raja. Tosin mikä ei estä tarvetta ylittää sitä määrää pakonomaisesti. Korostan kuitenkin vielä kerran, että riski on korkea ihmisillä, joilla tällaiseen on sisäsyntyinen taipumus.

Motivaation olisi hyvä löytyä jostain muualta kuin suorittamisesta

Toistan itseäni: ymmärän että konkreettinen lukema mittarin näytöllä motivoi, sillä se näyttää selkeästi tehdyn työn laadun. Tosin itseäni edelleenkin ahdistaisi jos esimerkiksi nukkumiseni joutuisi syynäyksen alaiseksi. Ja kyllä, erilaiset mittarit voivat olla alussa hyvä apuväline, mutta edelleen kannustaisin ihmisiä löytämään muita motivaation lähteitä kuin numerot jotka kertovat suorituksen tasosta.

Pystyykö tähän vielä..

Joka päivä ei tarvitse syödä oppikirjamaisen terveellisesti. Itse asiassa joka päivä mukaan voi ilman ongelmia ottaa sopivan määrän sellaista, mitä mukamas pitäisi välttää. Nim. Kahvin seurana meni pari Oreo -keksiä. Niiden koko näet oli niin pieni, että oli otettava toinen jotta kehoni ymmärtäisi saaneensa.. keksiä. Perusterveellinen ruoka voi oikeasti maistua hyvältä, eikä ruuan tarvitse noudattaa tarkkoja lukemia jokaisesta ravintoaineesta.

Sama pätee liikuntaan. No, kannustan ihmisiä tekemään sellaista lihaskuntoharjoittelua mikä ennaltaehkäisee kremppoja. Mutta tällaisen harjoittelun osuus voi loppujen lopuksi olla pieni, etenkin jos kyse on lihaskuntoa ylläpitävästä harjoittelusta. Toki on subjektiivinen ilmiö millaiseksi kukin määrän kokee. Mutta edelleen kannustaisin ihmisiä panostamaan juuri sen oman lajin etsimisessä. -Eikä kyseessä tarvitse olla vain yksi, vaan useampi laji. Eikä itse asiassa mikään erillinen liikuntamuoto, vaan esimerkiksi paljon puhuttu arkiaktiivisuus.

Ihanteellisin skenaario olisi saada erityisesti liikunnasta asia, mitä todella haluaa tehdä. Liikunnan tulisi itsessään olla palkinnon roolissa, eikä asiana mistä palkitaan. Itse olen kiitollisessa asemassa, sillä päivän kävelylenkki jumppahetkinen on yksi päivän parhaista hetkistä. Päästessäni luistelemaan tunnen todellakin pääseväni ”vapaalle”. Mitenköhän käy jos pääsen esimerkiksi trampoliinipuistoon..

Pieni yhteenveto: en suoranaisesti tuomitse terveydeen vaikuttavien ”toimenpiteiden” mittaamista etenkään silloin, jos nimenomaan terveydelliset syyt mittausta vaativat. Ja ehkä osalle säännöllinen mittaaminen toimii. Silti pitäisin tärkeänä myös kyetä liikkumaan, syömään ja etenkin nukkumaan ihan vain tekemisen ilosta, ja näin ollen siirtämään urheilukellot, liikuntasovellukset ja aktiivisuusrannekkeet syrjään. Nim. Koen nukkuneeni viime yönä harvinaisen hyvin, enkä halua pilata tätä tunnetta minkään mittarin antamalla analyysilla..