Tuleeko minusta ”luisteluäiti”? -Ajatuksia lasten kilpaurheilusta

Minulta on pari kertaa kysytty pilke silmäkulmassa tulee Juniorin jalkaan Edeat (taitoluistimet) vai hokkarit. Luulen että vastaus on alkuun ”en kumpaakaan”. Kyllä, toivon että Juniori oppisi luistelemaan niin, että luisteleminen onnistuu. Toisaalta toivon hänen oppivan myös uimaan, hiihtämään ja ajamaan polkupyörällä. Yhdessäkään näissä hänen ei tarvitse tehdä liikuntamuodosta harrastusta kilpailemisesta puhumattakaan.

Entä toivoisinko rehellisesti Juniorin valitsevan taitoluistelun ja innostuvan siitä? Tähän kysymykseen ei ole helppo vastata, ainakaan yksipuolisesti. Tavallaan ehkä kyllä, ehkä sittenkään en, tavallaan toisaalta jne. Toki lähes kaikkien harrastusten hinta tulee olemaan oma kysymyksensä, mutta jokaisessa lajissa on puolensa ja puolensa.Mikä sitten ajatuksesta Juniorista taitoluistelun tekee haasteellisen?

Lajin positiiviset puolet

Myönnän kallistuvani ylipäänsä taitolajien puolelle niiden positiivisten puolien vuoksi. Taitoluistelu ja esimerkiksi voimistelu kehittävät fyysisten ominaisuuksien ohessa keskittymiskykyä ja toisaalta myös sinnikkyyttä. Jokainen uusi opittu asia tuo onnistumisen ilon, eikä lajissa ole koskaan valmis. Aina voi oppia uutta ja kehittyä eri tavoin. Lisäksi taitoluistelu antaa mahdollisuuden ilmaisulle. Moni luistelija voi itse vaikuttaa kilpailumusiikkiinsa ja siihen ”rooliin”, mitä ohjelmalta haetaan. Tosin luistelijan ikä vaikuttaa paljon hänen kykyynsä valita.

Hyvässä porukassa ilmapiiri on kannustava, ja lajin vaativuus yhdistää. Kyllä, erityisesti taitoluistelu on ns. tyttöpainotteinen laji, mikä toisaalta kääntyy poikien eduksi: poikia todellakin kaivataan mukaan. Toki jos kilpaurheilun puolelle siirrytään, pojilla vaatimustaso on kovempi viimeistään silloin, kun fyysiset omainaisuudet alkavat kehittyä. Toisaalta sama pätee vähän joka lajiin?

Kilpaurheilu on kilpaurheilua

Karua mutta totta. Kilpaurheilussa kilpaillaan, ja harjoittelu on sen mukaista. Aika nuorella iällä harjoituskertoja tulee monelle päivälle, ja näihin päälle mahdolliset kisaviikonloput milloin missäkin. Vaikkei jokaiselle viikonlopulle kisoja olisikaan, kauteen mahtuu useampia kilpailuja. Kilpaurheilu on myös tavoitteellista, ja kilpailijan on lajissaan yllettävä myös taitotasollaan siihen, mihin hänen toivomansa sarja vaatii.

Itse kannattaisin enemmänkin liikuntaa harrastetasolla, jossa kilpaileminen on vapaaehtoista. Vaikka lapsena olisin kovasti toivonut pääseväni kilparyhmään, näin jälkeenpäin lienee hyvä ettei se ollut mahdollista. Paikallinen luisteluseura näet perustettiin sen verran myöhään, etten olisi päässyt aloittamaan luistelua riittävän varhain. Vaikea sanoa olisiko kilpaileminen ollut minun juttuni. Nyt äidin perspektiivistä kannattaisin enemmän harrasteurheilua.

En halua edes tulla luulluksi äidiksi joka painostaa lasta

Miltä tämä näyttää: Luistelusta innostunut äiti ”laittaa” lapsensa aloittamaan taitoluistelun. Lapsi kehittyy ja siirtyy nk. kehitysryhmään, sieltä pienten kilparyhmään ja pian kilpailemaan nuorimpien sarjassa. Näen jo otsassani leiman äiti joka elää menettämäänsä unelmaa lapsen kautta. Käytännössä sama laji ja sama harjoittelupaikka olisi hyvä ratkaisu siksikin, että minulla on joku aavistus lajin sisällöstä.

Olen kuitenkin vakaasti päättänyt etten tule koskaan olemaan lapseni valmentaja millään alueella. Autan, opetan ja tuen, mutta en valmenna. Toki ero on veteen piirretty viiva. Itse ajattelisin niin, että voin opettaa Junioria vaikkapa luistelemaan tai soittamaan pianoa. Voin auttaa perustekniikan opettelussa, mutta en halua olla se joka hänelle tarjoaa välittömästi seuraavaa vaikeustasoa ja päämäärää. Toivon motivaation ja kipinän harjoitteluun lähtevän Juniorista itsestään.

Tämän osasin..

Jos kävisi niin, että Juniori itse haluaisi luistella ja kehittyä siinä, kysyisin varmaan kymmenen minuutin välein haluaako varmasti itse harjoitella. Toki yöllä pitäisin taukoa? Kuitenkin toivoisin Juniorin löytävän yhden tai useamman, juuri hänen juttunsa josta hän olisi innostunut. Se, onko tärkeimmässä asemassa itse harrastus vai esimerkiksi kaverit, riippuu Juniorin omasta suuntautuneisuudesta.

Olen kuitenkin hieman skeptinen siitä, onko tänä päivänä paljonkaan vanhempia, jotka yrittävät väkisin tehdä lapsistaan alansa huippuja. Mielipiteitä? Jos rehellisiä ollaan, en tiedä jaksaisiko itsekään kommunikoida laidalla sellaisten vanhempien kanssa. Kyllä, minussa on kilpailuhenkisyyttä ja tavoitteellisuutta. En vain koe tarvetta kohdistaa niitä piirteitä muihin kuin itseeni. Kannustan ja iloitsen muiden ihmisten onnistumisten puolesta, mutta en koe tarvetta enkä halua kilpailla heitä vastaan.

Junioria toivon voivani kannustaa ja innostaa, mutta vain asioissa joista hän on itse aidosti kiinnostunut. Jos Juniori päätyisi taitoluistelun pariin, hänellä ei ole mikään kiire kehittyä suunnitelmien mukaan. Hän voi myös lopettaa ja kiinnostua jostain muusta. Asetelma olisi siis omanlaisensa: vaikka luistilisimme samoilla jäillä ja harjoittelisimme samaa lajia, Juniorin luisteleminen olisi hänen juttunsa, ei minun. Minun tehtäväni olisi omaan harjoitteluun keskittymisen lisäksi kannustaa, ei painostaa. Tosin olisi aika todennäköistä että minua vaaditaan tekeytymään sukulaissuhteen kannalta anonyymiksi koska jonain päivänä olisi äärimmäisen nolo henkilö.

Olisiko heijastinliivi nolo?

Muutakin elämää saisi olla

Kilpatasolla lähes mikä laji tahansa vaatii aikaa ja panostusta. Toki sellainen elämäntyyli voi sopia osalle jo pienestä pitäen. Asiaa on vaikea kommentoida, sillä pienestä pitäen oman lajinsa kanssa puurtaneet ovat tavallaan kasvaneen lajiin kiinni, samoin harjoitteluun. Toki asiaan vaikuttavat valmentajat ja heidän panostuksensa kannustamiseen ja ylipäänsä asialliseen vuorovaikutukseen.

Silti toivoisin, että aikaa olisi muullekin elämälle ja tekemiselle. Kyllä, jos minulta kysytään, koulu nousee prioriteeteissä ensimmäiseksi. Ahaa, haaveileeko tämä äiti siis akateemisesti huipputason oppilaasta? Tai lainatakseni edellisen tekstini kommenttikenttään ilmestynyttä määritelmää itsestäni: narsismia ja itserakkautta täynnä oleva äiti. Pieni paljastus: en itsekään ollut kiitettävän oppilas, ja minulle oli parissa aineessa selkeitä oppimisvaikeuksia. Kouluun panostaminen tarkoittaa mielestäni sitä, että oma välinpitämättömyys ei johda mahdollisuuksien radikaaliin karsiutumiseen. Totuus kuitenkin on, että elämä jatkuu myös kilpaurheilunkin jälkeen.

Eli ei siis armotonta pänttäämistä koulutehtävien parissa. -Paitsi omalla kohdallani koska opiskelusta ei tule loppua? Mitä se muu elämä voisi olla? Sosiaalista elämää, ehkä joku toinen ja ihan erilainen harrastus, aika perheen kanssa ja ennen kaikkea aikaa omalle itselle, ihan vain olemiselle.

Yhteenveto: En tosiaankaan osaa sanoa muuta, kuin että toivon Juniorin oppivan luistelemaan. Sen jälkeen päätös hän osaa itse kertoa, pysyykö luistelu koulun liikunatuntien pakollisena osiona vai jotain muuta. Nyt Juniorin jalat ovat niin pikkuiset, ettei sopivien kenkienkin löytäminen on haaste, ja kävely menee molemmista käsistä kiinni pitäen. Varmaa kuitenkin on, että minusta ei tule ”luisteluäitiä” joka kirkuu laidalla kakkosvalmentajan roolissa.