Suunnitelmissa paluu työelämään: Miltä tuntuu?

En ole tähänkään ikään mennessä saavuttanut ilmiötä nimeltä ”vakituinen työ”. Jostain syystä tämä ei hävetä, mutta myönnän että omat riesansa tässä on. Positiivisena puolena on vaihtelu, ja mahdollisuus kokeilla uutta. Rehellisyyden nimissä en edes uskalla tavoitella vaikuista työpaikkaa, sillä ihan yleisellä tasolla ja omalla alallani sellaisia on harvassa. Opiskelukaan ei ole ongelma, sillä pidän siitä. Ylipäänsä pidän kaikesta missä voin kehittää itseäni. Hyvä näin, sillä työmarkkinoilla katsotaan hyvällä jos tietyt opintokokonaisuudet löytyvät.

Mikä sitten ahdistaa? Ensisijaisesti epävarmuus. Vaikka en näe syytä ottaa stressiä, tietenkin hakemusten laatiminen, lähettäminen ja vastausten odottaminen ovat aina reippaasti mukavuusalueen ulkopuolelle yltävieä asioita. Välillä suorastaan harmittaa, etten tunne minkäänlaista kutsumusta aloille, joita varten olisi helppo opiskella ja töitä riittäisi. Olenko vain nirso? -En. Voin rehellisesti todeta kokeilleeni ja tosissaan yrittäneen sellaisella alalla josta töitä riittäisi. Minusta ei ollut siihen. Mutta itse aiheeseen.. hakuaika nyt!

Kevät on yhtä hakuaikaa

Yhteishaku ja työnhaku. Molemmilla tähdätään siihen, että tulevalle syksylle olisi jotain. Aikani ns. kokopäiväopiskelijana on ohi, ellen sitten eksy suorittamaan esimerkiksi maisteritutkintoa niistä kokonaisuuksista, mitä nyt suoritan. Pidän tätä erittäin epätodennäköisenä. Nykyisten pakollisten opintojen kanssa menee vielä aikaa, etenkin kun jatkossa suoritan kursseja työn ja äitiyden ohessa. -Siis mikäli tämä yhtälö tulee olemaan mahdollinen.

Vastoin kuten koulutustarjontaa koskevissa esitteissä, työpaikkahakemukset eivät pysy vakioina, eikä niihin ole opiskelupaikkojen suhteen useita paikkoja. Yhtä työpaikkaa hakee useampi, joten pientä kilpailua on. Toki tämä riippuu työpaikasta. Vertaus on sinänsä huono, sillä on myös opiskelupaikkoja joissa sisäänpääsyprosentti lähentelee epätodennäköisyyden rajaa.

Kieltämättä olisi mukavaa, jos jonain päivänä olisi automaattisesti jokin työpaikka ilman jokavuotisia hakemisia. Ehkä senkin aika tulee, tai sitten ei. Ainakin tiedän etten ole ainoa samassa tilanteessa oleva. Mitä ainakin toivon, on etten joutuisi enää vaihtamaan alaa. Minulla on kaksi vaihtoehtoa aloista, ja toivon että ne riittävät. Nim. Vaihtelu ei enää virkistä.

Mikä jännittää?

Tietenkin aluksi se, että pääsenkö työhaastatteluun. Sitä seuraa haastettelun jännittäminen ja vastausten odottaminen. Vaikka ihmisille miten hoetaan ettei kyse ole mistään henkilökohtaisesta, tunne kelpaamisesta ja kelpaamattomuudesta menevät väkisinkin henkilökohtaiselle tasolle vaikkei tarkoitus olisikaan. Työhön kuin työhön valitaan henkilö, joka täyttää työpaikan edellyttämät kriteerit ja katsotaan sopivaksi työhön.

Absurdia ehkä, esimerkiksi taloudellista turvaa enemmän jännitän sitä, mitä vastaan kysymyksiin jos en saa työpaikkaa. Vaikka miten saatan ihmisille hokea ”sinä kelpaat juuri sellaisena kuin olet”, en itse pysty noudattamaan samaista ajatusta. Tietyt kysymykset saavat aikaan kelpaamattomuuden tunteen. Vastausten löytäminen siis jännittää ehkä eniten. Kyllä, itsekin pidän tällaista ajattelua ristiriitaisena.

Tämän osasin..

Varasuunnitelma?

Entä jos en saa töitä tulevana syksynä? Entä ole se, jota ei valita usean hakijan joukosta? Heikkoa itsetuntoa parantelen varmaankin sarkasmin ja itseironian avulla. Oli huumori miten mustaa tahansa, ainakin siitä saa voimia. Kun olen käyttänyt noin puoli minuuttia aikaa itseni kokoeamiseen, siirryn käytännön toimiin. Yleensä ne liittyvän Juniorin syöttämiseen tai vaipanvaihtoon tai muuhun hoitotoimenpiteeseen. Sen jälkeen alkavat muut käytännön asiat. Jatkan opintoja intensiivisemmin ja yritän saada vuoden aikana ainakin yhdet aineopinnot kasaan.

Vaikka kotiäitinä oleminen tavallaan houkuttelisi, olen aika varma että sekä minä että Juniori kaipaamme syksyllä vaihtelua arkeemme. Juniori aloittaa akateemisen uransa, toisin sanoan päiväkodin. En minä? Loikoisenko kotona ja opiskelen välillä? Kieltämättä saatan loikoillakin, jos saan siihen esimerkiksi viiden minuutin hetken. Muun aikana opiskelen ja tarjonnan mukaan teen keikkatöitä minulle tutuissa työtehtävissä. Samalla jatkan pitkäaikaisempien töiden hakemista. Olennaista on, etten jää kotiin ihmettelemään ja odottamaan että asiat vain tapahtuvat.

Se paljon puhuttu unelmatyö?

Periaatteessa en kai saisi edes ajatella moista. Sen joka etsii töitä, ei parane olla valikoiva. Mutta ehkä ajatuksen tasolla saa olla? Kuulun ihmisiin, joita työn mielekkyys kiinnostaa palkkaa enemmän. Tietenkin sen verran on tienattava, että raha riittää elämiseen ilman jokaisen euron laskemista. Onneksi omaan talouteen voi vaikuttaa aika pitkään jo ihan arjen valinnoilla.

Olen oikeastaan kokenut unelmatyöni. Minulle unelmatyö on monipuolista. Siinä vaihtelee työskentely itsenäisesti ja muiden ihmisten parissa. Siinä voi hyödyntää omaa osaamista ja toisaalta myös kehittää itseään. Näiden vahvuuksien myötä on viedä hyvää eteenpäin ja tuottaa iloa sekä hyvinvointia. Ehkä parasta unelmatyössäni oli se, että sain lukea, tutkia ja kirjoittaa. Ja hieman pinnallisempi mutta olennainen lisä: unelmatyössäni ei tarvitse istua jatkuvasti. Unelmatyöni on tuntunut lähes harrastuksella mitä tekee omaksi ilokseen.

Tietenkään mainitut piirteet eivät ole ehdoton kriteeri. Olen pitänyt monesta työstä mitä olen tehnyt. Työni ennen äitiyslomaa oli myös todella mukavaa. Se tarjosi haasteita ja mahdollisuuden itsekin oppia uutta ja kehittyä. Vaikka tässä iässä pitäisi edes työn suhteen vakiintua, mietin säännöllisesti myös muita aloja joita voisin kokeilla. Tosin vaihtoehtojen suuri määrä tämän päivän työmarkkinoilla ei taida olla haitaksi. Yksi asia on melko varmaa: lapsuuteni haaveammatit eivät taida toteutua.